Olivier
Latry, urut, Turun tuomiokirkossa 9.2.2020. Thierry Escaich, J.S. Bach, Augustin
Barié, Vierne.
Kysyin kauan
sitten Krzysztof Pendereckiltä, mikseivät aikamme säveltäjät – vaikkapa hän
itse! – sävellä musiikkia uruille. Vastaus oli, ”koska Olivier Messiaen on jo
säveltänyt kaiken”; ehkei hän miettinyt asiaa loppuun asti.
Bach ja
Messiaen, Beethoven ja Brahms, Verdi ja Wagner – jos historian säveltäjät
olisivat poteneet vision puutetta, urkumusiikin, sinfonian ja oopperan historian
voisi todeta päättyneen näihin jättiläisiin.
Vaikkapa
vuonna 1965 syntynyt Thierry Escaich, jonka teoksen Evocation I
pariisilaisurkuri Olivier Latry soitti ensimmäisenä konsertissaan Turun tuomiokirkossa
sunnuntaina; konsertti kuului Domin Katedraali soi! -kirkkomusiikkiviikkoon.
Escaichin kappaleen
rakenne tuskin tarjosi mitään uutukaista, A-B-A, mutta sisältö oli sitäkin
kiintoisampaa. Escaich tekee sinfoniaa miniatyyrimitassa niin laajuuden kuin
sisällönkin puolesta. Alku ja päätös tarjosivat hiukan Messiaeniin vivahtavaa
aforistiikkaa, mutta keskiosan sointusatsi edusti ihan jotain muuta.
Johann
Sebastian Bachin passacagliaa en muista kuulleeni yhtä pidättyvänä ja
hillittynä esityksenä – edes päätöksessä Latry ei innostunut hyödyntämään Domin
32-jalkaista arsenaalia kaikella voimalla. Hyvä, hyvä, kaikki tuleekin aika
ajoin miettiä perinpohjin uudelleen. Kaunis ja tyylikäs esitys kaikkineen.
Augustin
Barié (1883-1915), nuorena nukkunut, syntymästään saakka sokea ranskalaisurkuri
olisi kypsään ikään eläessään ideoineen varmasti saavuttanut jotain omiin
aikoihimme asti kestävää, suurempaakin, mutta onhan Latryn soittama intermezzo
urkusinfoniastakin hauska ja virkistävä numero urkumusiikin usein niin
tummanpuhuvassa ja vakavassa kehyksessä.
Viernen
ensimmäinen urkusinfonia tulee konserteissa vastaan tuon tuostakin, joten
olisikohan ollut harkittavissa soittaa Barién sinfonia kokonaisuudessan
(veikkaisin, että tuskin kukaan olisi ennen kuullut) ja jättää Vierne vain
jonkin yhden osan varaan?
Latryn
esitys teki joka tapauksessa kunniaa musiikin kaikille alueille. Hän
karakterisoi osat, kunkin omien kauneusarvojensa mukaan antaen suuren painon
mahtavalle kakkososalle, fuugalle. Hillityn Bachin vastapainoksi urkuri näytti
myös, millaiseen dynamiikkaan isoilla uruilla päästään, kun tilanne edellyttää.
Latry päätti
konserttinsa improvisaatioon tutusta virrestä Soi kunniaksi Luojan. Soiva
lopputulos oli niin selkeästi jäsennelty ja vahvasti karakterisoitu – ennen kaikkea
sisällöltään täysipainoinen! -, että voi miettiä, milloin improvisaatio muuttuu
ihan oikeasti sävelletyksi koraalipartitaksi. Mutta vaatimattomuushan
tunnetusti kaunistaa.
MATTI
LEHTONEN
