Ariadne ja yleisö ilman karttaa Porissa

Richard Strauss: Ariadne auf Naxos Porin Promenadisalissa 14.11.2019., johtajana Tibor Bogányi. Camilla Nylund – Ariadne; Anton Saris – Bacchus; Johanna Lehesvuori – Zerbinetta; Johannes Pessi – Harlekiini; Karoliina Laurila – Dryadi; Reetta Haavisto – Najadi; Solja Virta – Kaiku; Ville Salonen – Scaramouche; Antti Pakkanen – Truffaldin; Simo Mäkinen – Brighella. Satakunnan musiikkijuhlat ja Pori Sinfonietta.

Porilaiselle oopperatyölle ei sittenkään isketty viimeistä niittiä pari vuotta sitten, kun perinteikäs, nelisenkymmentä vuotta toiminut Porin ooppera ry. ajautui vararikkoon toteutettuaan juuri ehkä hienoimman produktionsa, Aulis Sallisen Ratsumiehen.

Taidanpa jättää jutut Fenix-linnun lentelyistä runoilematta ja sen sijaan keskittyä uuteen satakuntalaiseen oopperatoimintaan, josta esimerkkinä kuultiin keskiviikkona konserttiesityksenä Richard Straussin teos Ariadne auf Naxos.

Mutkan takana inhimillisyyden aarre

Straussin oopperoiden ei juuri luulisi olevan alueoopperoiden heiniä, mutta niinpä vain Ariadne auf Naxos nähdään melko useinkin eri puolilla Suomea, tosin aina konserttiesityksenä. Ratkaisua ja sen melkoista suosiota suotakoon hiukan ihmeteltävän.

Osittain se selittyy teoksen orkesterin kautta: Yleensä Straussin oopperat vaativat valtavan, satahenkisen soittokunnan, mutta Aradnessa selvitään kamariorkesterikokoonpanolla. Toisekseen, vain muutama teoksen suuresta solistikunnasta on erityisen vaativia; älköön tarkoitustani kuitenkaan ymmärrettäkö väärin – jokaisen oopperan jokainen rooli vaatii osaamista.

Viime kädessä Ariadne auf Naxos on eetokseltaan samankaltainen teos kuin monet Mozartin oopperat ja Straussin omat teokset. Se julistaa rakkautta, lankeamisen inhimillisyyttä ja anteeksiannon välttämättömyyttä – niin, eiköhän siinä ole jokseenkin kaikki, mitä aikamme kireys ja suvaitsemattomuus kaipaisi?

Leikkaus vie näytelmältä mielekkyyden

Ariadne on tyypillinen aikakautensa – ja itse asiassa jo Mozartin ajan – hedelmä eli näytelmä, jossa ollaan tekemässä näytelmää. Soppaa syntyy riittämiin, lähes operettimaiseen henkeen tilanteista, joissa tapahtumat ja esiintyjien roolit sekoittuvat. Samaa ideaa on omana aikanamme hyödyntänyt esimerkiksi Mikko Heiniö oopperassaan Käärmeen hetki (2006).

Ariadnen tasojen vaihtumisen vauhdissa pysyminen kyllä kaipaisi kipeästi näyttämötyötä, etenkin tiukkaa henkilöohjausta tuekseen. Porissa Straussin Ariadnesta oli tylysti leikattu koko prologi pois, noin 40 minuuttia, mikä lähentelee jo rikosta. 

Kokonaisen tapahtumia taustoittavan osan poistaminen muuttuu touhun ihan absurdiksi ja irrationaaliksi replikoinniksi: Mitä Ariadne suree? Ketä kukin kaipaa ja kenen perään haikailee? Mistä luolasta henkilöt puhuvat? Kuka on Kirke? Ja niin edelleen. Onneksi jäljellä on musiikki, jota mielekseen kuuntelee, vaikkei tekstissä tolkkua olisikaan.

Ainakin olisi tarvittu esityksen alkuun riittävä selostus, mitä oikein lavalla tapahtuu ja miksi. Vähintäänkin noin suuren osan leikkaaminen, yli neljännes kokonaiskestosta, olisi pitänyt kertoa yleisölle!

Hyvää laatua – ja huippua

Onneksi musiikillinen toteutus oli laatutyötä. Straussin myöhäisromanttinen tyyli istuu kapellimestari Tibor Bogányin näppeihin kuin valettuna, ja monin keikkasoittajin vahvistettu Pori Sinfonietta oli tiivistii kiinni säveltäjän ideoissa.

Kunnon kehut ansaitsee myös solistikunta. Ariadnen roolihahmoista puuttui lyhentämisen takia koko joukko, mutta mukana olleet olivat tehtävän tasolla. Mieskvartetti, Johannes Pessi, Ville Salonen, Antti Pakkanen ja Simo Mäkinen oli aivan moitteeton, samoin naistrio, Karoliina Laurila, Reetta Haavisto ja Solja Virta. Tätä kvaliteettia vaaditaan nykyään alueoopperassakin.

Koloratuurirooli Zerbinetta on oivallinen tehtävä tehdä suuri vaikutus – tai jättää tekemättä. Johanna Lehesvuori teki suorastaan järjettömän kokoisen aariansa erinomaisen taidokkaasti ja hallitusti. Hän kuulostaa matalalla alueella eineen verran lyyriseltä sopraanolta, mutta silti koloratuurin lakisäveletkin sieltä tulevat. Vain hiven Glanzia sinne yläkertaan…

Tenori Anton Saris lauloin huolitellusti Bacchuksen osan, vaikka olikin hieman väärässä roolissa.

Mutta sitten nimiroolissa Camilla Nylund – aivan huikea kvaliteetti! Mikä ihmeellinen levollisuus ja syvällisyys fraseerauksessa! Ariadne vaatii fortissimoa vain ihan lopussa, mutta kun hetki oli käsillä, kaikki oli valmiina – täydellistä, täyteläistä eikä hiventäkään huutamisesta. 

Nylund debytoi parin viikon päästä Metropolitanissa niinikään Strauss-roolissa, Ruusuritarin Marsalkattarena. Melkoisen mittakaavan häpeä, ettei hän kerännyt Poriin täyttä salia. Olikohan markkinoinnissa kaikki kohdallaan?

                                                                 MATTI LEHTONEN

Paluu tulevaisuuteen

Turun konservatorion kamarikuoron elektroakustisen musiikin konsertti Piuhat kiinni! Sigyn-salissa 12.11.2019. , johtajana Timo Lehtovaara. Lauri Lehtinen, elektroniikka; Siiri Ylijoki, piano; Tarmo Riutta, viulu. Esaias Järnegard, Zack Pentecost, Kaija Saariaho, Ilari Hongisto, Eivind Buene.

Elektroakustinen musiikki eli nauhamusiikki on jo pitkään pääasiassa loistanut poissaolollaan taidemusiikin konserteista. Ääninauhalle (nykyisin luonnollisesti tietokoneelle) taltioidun, eri tavoin käsitellyn äänen käyttäminen sävellyksenä tai sen osana on vuosikymmeniä vanha ilmiö, mutta esimerkiksi Suomessa se ei juurikaan ole noussut kuriositeettia kummoisempaan asemaan.

Muutamaa säveltäjää lukuun ottamatta! Esitetyin ja suosituin suomalainen ääninauhaa hyödyntävä teos on epäilemättä Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticus. Laajimmin elektronimusiikkia soveltanut säveltäjä on kylläkin Kaija Saariaho, jonka tuotannossa ääninauhan käyttö on suorastaan läpikäyvä juonne.

Idealla vahvat tukipuut

Turun konservatorion kamarikuoron (TKKK) johtajan Timo Lehtovaaran idea koota kokonainen konserttiohjelma musiikista kuorolle ja nauhalle on siis hauska ja pedagogisessa mielessäkin kiinnostava hanke – puhumattakaan sen silkoista taiteellisista mahdollisuuksista.

Kuten mainittu Cantus Arcticuskin osoittaa, nauhamusiikin mahdollisuudet tuntuvat kirvoittavan säveltäjistä ensisijaisesti impressionistishenkistä, laveaa maalailua, ja kuoromusiikista puhuttaessa laulustemmat yhdistyneinä nauhalta kuultuun soundimaailmaan toteuttavat yhdessä nimenomaan verkkaisesti avartuvia ja muuntuvia sointikenttiä.

Avauskappale Esaias Järnegardin Omkring ett hav (2006) koostuu nauhan lisäksi kuoron osalta paljolti erilaisista efektiäänistä ja tiheistä klusterisoinnuista, joita eri tavoin sekoittaen saadaan aikaan jännittäviä soinnillisia pintoja

Zack Pentecostin teos Tesla’s reflections of light (2017) kuorolle, pianolle ja ääninauhalle vie kuulokuvan vääjäämättä lähelle progressiivisen rockin maailmaa – ilmiö, joka illan mittaan tuli vielä useasti mieleen, ja joka sävellystekniikkansakin puolesta on erittäin sopiva, suorastaan vääjäämätön vertailukohta.

Verkkaista ja avaraa

Kaija Saariahon Tag des Jahrs (2001) on alalla jo jonkinlainen klassikko. Teoksen musiikki tuo esiin ne säveltäjän musiikilliset keinovarat, jotka ovat muotoutuneet hänelle tunnusmerkeiksi; niitä Saariaho on käyttänyt kaikenlaisissa teoksissa kamarimusiikista oopperaan – omintakeisesti ja aina suurella herkkyydellä.

Verkkainen musiikin pulssi ja raukeasti levittäytyvät sointipinnat, siinä alkoi olla koko konsertin pohjimmainen tarina. Sitä jatkoi vielä ennen väliaikaa kantaesityksenä kuultu Ilari Hongiston Parvi – joka tosin lavensi ilmaisupalettia käyttämällä hyväkseen Sigyn-salin tilaa – ja väliajan jälkeen saman säveltäjän Kävellen (2007).

Eivind Buenen Allsang (2009), joka lisää esityskokoonpanoon viulun, lisäsi uutena ryytinä musiikin kirjoon kansanmusiikin, saamelaisesti kalskahtavan joiun, joka olikin taiten nivottu sävelkielen sisuksiin.

Kontrasteja kaivataan

Kuten jo edellä vihjaisin, TKKK:n nyt esittämää musiikkia voisi siis mielestäni verrata vaikka proge-bändi King Crimsonin aikaansaannoksiin viime vuosina. Avarilla sointikentillä ja elektronimusiikilla on suuri rooli, ja soundimaailman samankaltaisuus on aivan ilmeinen.

Erilaisuuskin tulee melko pian vastaan – siinä missä King Crimson osoittaa hetken tullen rock-karakterinsa, kuoro jää lähtötelineisiin. Tarkoitan sitä, että jos hidasliikkeisiä sointipintoja hyödyntävää teosta seuraa toinen samanlainen ja sitä edelleen kolmas ja neljäs, konsertin kokonaisdramaturgia alkaisi vaatia toimintaa ja tuisketta, rytmejä, elämää ja meteliä.

Napanuora Kaija Saariahon tyyliin pitäisi saada katkaistuksi.

TKKK:n osaaminen on maininnan arvoista, laulu puhdasta, sisääntulot varmoja ja yksittäisten laulajien ammattitaito esimerkiksi ääniraudan käytössä vakuuttavaa. Soolo-osuuksissakin esitykset olivat jämäköitä ja hallittuja.

Kuoron elektroakustisten konserttien sarja saa jatkoa. Jos nyt kuultuun sävelkieleen saataisiin tuolloin enemmän kontrasteja, yhteisen asiamme, säveltaiteen historiaan kirjoitettaisiin uusia kunniakkaita lukuja!

                                                                 MATTI LEHTONEN

Musiikkitalosta ei pidä tehdä kompromissia

Vuosikausien kipuilun, kärvistelyn ja huutavien epäkohtien osoittamisen jälkeen Turkuun aiotaan vaihdoinkin rakentaa uusi musiikkitalo. Minne, milloin ja millainen – se on vielä päättämättä.

Olen itse asunut Turussa noin 35 vuotta, ja kaiken tuon ajan (ja jo ennen sitä) Turun filharmoninen orkesteri on joutunut työskentelemään viheliäisissä, ikälopuissa ja huonosti toimivissa, ränsistyneissä tiloissa nykyisessä konserttitalossa, joka on valmistunut 1952.

Esa Silander, kulttuurilautakunnan jäsen (sd), kommentoi suunnitelmaa Turun uudesta musiikkitalosta (TS 30.10.). Hänen mielestään uudesta musiikkitalosta tulisi tehdä jonkinlainen monitoimitalo, jossa filharmoninen orkesteri olisi vain yksi monista käyttäjistä. Tilaa ja resursseja pitäisi varata myös erilaisille yhteisöille, klubeille ja muille ns. vapaan kentän toimijoille.

Kun Turun kaupunginkirjasto korjattiin ja laajennettiin, työssä pidettiin olennaisena kirjaston oma toiminta, kokoelman saavutettavuus ja säilytys. Tiloja ei rakennettu eikä resursseja uhrattu esimerkiksi kirjailijoille residenssitiloiksi tai millekään vapaan kentän toimijoille toimitiloiksi.

Kun Turun kaupunginteatteri remontoitiin ja laajennettiin, teatterin omat tarpeet pidettiin kirkkaina mielessä, eikä budjetista lohkottu mitään siivuja vapaan kentän toimipaikoiksi tai vaikkapa teatteriklubeiksi.

Kummassakaan tapauksessa en muista lukeneeni Silanderin vaatimuksia vapaan kentän tarpeiden huomioimisesta.

Kun Turkuun rakennetaan uusi musiikkitalo, sekin pitää rakentaa ensisijaisesti orkesterin tarpeet ja vain ne huomioon ottaen. Vasta kun ne on täytetty, voidaan katsoa, onko budjetissa väljyyttä johonkin muuhun, esimerkiksi Silanderin mainitsemiin klubi- ym. tiloihin. Uusi musiikkitalo ei voi eikä saa olla mikään kompromissi kaikenlaisten tarvitsijoiden vaatimuksia mukaillen.

Silander esittää myös vakavissaan, että musiikkitalo pitäisi rakentaa johonkin lähiöön. Miksei teatteria tai pääkirjastoa viety vaikka Pernoon tai Lausteelle? Miksei missään muussakaan suomalaisessa kaupungissa (Helsinki, Tampere, Lahti, Pori, Mikkeli, Oulu jne.) olla tehty niin?

Siksi koska sen pitää olla keskustassa, siellä missä ihmiset muutenkin kokoontuvat!

Kaiken lisäksi Esa Silander, kulttuurilautakunnan jäsen, esittää ehdotuksensa muodossa ’jos Turkuun rakennetaan musiikkitalo’. Tietääkseni asiasta on jo tehty periaatepäätös, joten Silander on tainnut jäädä kyydistä jollekin syrjäiselle pysäkille.

                                                                

MATTI LEHTONEN

                                                                 Turku