Adventtiin juhlavissa tunnelmissa

Johann Sebastian Bachin Jouluoratorio, kantaatit I-III Liedon kirkossa 27.11.

Adventtiaika alkaa aina hyvin, kun se alkaa Bachin Jouluoratoriolla, vaikka en maltakaan olla muistuttamatta, että sen katveeseen jää joka kerta, vuodesta toiseen mittaamattomat määrät vuosisatojen muuta musiikki, joka ansaitsisi päästä kuultaville.

Mutta Bachin mestariteos ylevöittää alkavaa juhlasesonkia komeammin kuin tuskin mikään muu. Ponnekkaassa sävelkielessä on riemujuhlan tuntua, jonka patarummut ja urut sytyttävät ja johon jouset ja puhaltimet kohta yhtyvät trumpetteineen kaikkineen.

Käytännön asiana on huomattava, että kirkon saaminen täyteen viimeistä sijaa myöten ei onnistu monellakaan muulla ohjelmistolla.  Lisäksi tulee panna merkille, että esitys Liedossa oli osa Barokin labyrinteissä -tapahtumaa, mikä tietenkin rajaa ohjelmistoa.

Tyyliuskollista barokkia

Tomi Satomaan johtama esitys noudatteli aikamme trendin mukaisesti tyyliuskollista barokkitulkintaa eloisine tempoineen ja ilmavine artikulointeineen. Satomaan perustama Musica Vocale -kuoro vastasi vakain ottein musiikin haasteisiin. Stemmojen balanssi on hyvällä tolalla, samoin kultivoitu esitystapa.

Rytmin yksityiskohtien eksaktius kuten aloitus- ja päätöskonsonanttien napakkuus – tekstin selkeys ylimalkaan - vaatii vielä työtä.

Barokkiorkesteri musisoi periodi-instrumentein, mikä antaa soittoon asiaan kuuluvaa kuulautta ja herkkyyttä. Ammattitaitoa ei puuttunut, esimerkkinä vaikka soitinobbligatot aarioiden säestyksissä.

Kauniita aariasuorituksia

Sopraano Elina Rantamäki lauloi soolonsa herkän kauniisti, tekstin sisältöä huolellisesti ilmentäen. Sen sijaan en ole parin vuosikymmenen mittaisten kuuntelukokemusten jälkeenkään oppinut täysin sulattamaan kontratenoria alttosolistina oikean alton/mezzosopraanon asemesta.

Varsinkin Jouluoratorion tapauksessa: alttoaariat ovat tekstiltään mitä ilmeisimmin äiti-Marian rukouksia Jeesus-lapsen seimen äärellä! David Hackston kylläkin lauloi musikaalisesti, hallitusti fraseeraten ja huolellisesti tekstaten nuo kauniit aariat.

Mats Lillhannus on yksi Turun alueen johtavista vanhan musiikin asiantuntijoista niin muusikkona kuin tutkijanakin. Laulajana hän on kehittynyt varteenotettavaksi tenorievankelistaksi, jonka esittämissä fraaseissa on linjaa ja elämää. Hankala Frohe Hirten -aaria osui paikalleen, huomattavan vaativat koloratuurit mukaan lukien.

Jussi Merikantoa en ole aikoihin kuullut siitä huolimatta, että hänen uransa on ollut jatkuvasti nousujohteinen. Merikannon jämerä baritoni on nykyterässä komeata kuultavaa, sankarillisesti soiva koko äänialaltaan. Ensimmäisen kantaatin aaria Grosser Herr olikin illan hienoimpia hetkiä.

MATTI LEHTONEN

Innocence on kouraiseva, iskevä ja uutta luova musiikkidraama

Kaija Saariahon ooppera Innocence Kansallisoopperassa 28.10.2022; libretto Sofi Oksanen; ohjaus Simon Stone; lavastus Chloe Lamford; puvut Mel Page; valaistus James Farncombe; kapellimestari Clément Mao-Takacs.

Richard Wagnerin musiikkidraamojen ja toisaalta italialaisen veristisen oopperataiteen on jokseenkin vaikea kuvitella tulevan samanaikaisesti mieleen modernia näyttämöteosta katsoessaan. Niin vain yhtä kaikki tapahtui pohdiskellessani kokemuksiani Kaija Saariahon viimeisimmän oopperan, Innocencen tiimoilta.

Verismin idea oli tuoda näyttämölle toden tuntuisia tilanteita ja tapahtumia, ja vaikka lopputulos aikoinaan (1800-luvun lopussa) silattiinkin peri-italialaisella sentimentolla ja melodramaattisuudella, idea on helppo oivaltaa ja hyväksyäkin: pois jumaltarut, historia ja klassisen kirjallisuuden aiheet, tilalle arkipäivän ihmisiä, aitoja tunteita ja raadollisuutta.

Wagnerin aiheet taas olivat peräisin mytologiasta, ikiaikaisista taruista ja historian hämärästä, mutta keinovarojen kokonaisvaltainen käyttö, kokonaistaideteos, on avainsana: esitys, jossa teksti, musiikki ja kaikki näyttämöllä toteutettava toiminta palvelevat yhtä päämäärää.

Juhlan takaa paljastuu tragedia

Oman arkemme tragedia, etenkin kouluissa tapahtuvat joukkoampumiset, on aihe, jota ei pidä lähteä kevyin eväin käsittelemään teatterinäyttämöllä; aihe ei missään nimessä sisällä minkäänlaista viihteellistä elementtiä – tokkopa edes esteettistä! Ja kuitenkin tarkoituksena on käsitellä aihetta taiteen keinoin.

Historian tragedioita on tietysti ennenkin käsitelty oopperan keinoin, mutta tuolloin fokuksessa on yleensä ollut jokin rakkaustarina, sentimentaalinen yksilöiden kohtaaminen, mielenkiinnon ohjaaminen yhteisestä tragediasta yksilöön. Suuri historiallinen narratiivi on vain tausta kahden ihmisen rakkaustarinalle.

Libretisti Sofi Oksanen lähestyy tragediaa samankaltaisesta asetelmasta kuin Thomas Vinterberg ja Mogens Rukov insestiä käsittelevässä elokuvassaan Juhlat: käsillä on sukua yhdistävä juhlatilaisuus, jota kuitenkin varjostaa visusti varjeltu, synkkä salaisuus. Lopulta salaisuus vääjäämättä paljastuu, ja juhlamieli vaihtuu kaikkia koskettavaksi menetykseksi ja tuskaksi.

Innocence ammentaa musiikkiteatterina verismin ja wagnerilaisen draaman parhaista saavutuksista luoden vähä vähältä avautuvan, kouraisevan kuvan surusta ja menetyksestä. Innocence, siis viattomuus - sitä ei tunnu löytyvän mistään, kun lähes kaikilla draaman henkilöillä on ollut oma asemansa katastrofiin johtavassa tapahtumaketjussa. Aleksi Barrière on dramatisoinut Oksasen tekstin varmaotteisen iskevästi.

Vaikka teoksen päätös antaakin mahdollisuuden ajan arpeuttavalle vaikutukselle ja tulevaisuudenuskolle, jokainen roolihahmo on kokenut raskaan surutyön, josta yleisökin tulee osalliseksi. Tapahtumista vaikeneminen ja salailu eivät ole tarjonneet lohtua tai unohdusta – ehkä siihen tarjoutuu jonkinlainen mahdollisuus, kun kaikki on kaivettu päivänvaloon.

Totuttujen rajojen yli

Nykyajan ihmiset ovat tottuneet saamaan sähköisen median välityksellä lähes reaaliaikaisesti informaatiota kouluammuskelun kaltaisista tapauksista. Innocencen näyttämötoteutus vaikuttaa noudattavan televisiotarjonnan kaltaista, katkeamatonta kuva- ja uutisvirtaa, joka saadaan aikaiseksi pyörivän näyttämön uskomattoman tehokkaalla ja tarkalleen ajoitetulla käytöllä.

Siirtyminen kohtauksesta toiseen sujuu kellontarkasti ilman minkäänlaisia tapahtumavirtaa katkaisevia lavasteiden vaihteluita tai muita saumakohtia. Näyttämörakennelma palvelee juhlasalina, keittiönä, luokkahuoneena, vessana, koulun käytävänä jne. – yksinkertainen mutta kerrassaan nerokas konsepti ja toteutus.

Lavastusratkaisu toteuttaa niin verismin kuin kokonaistaideteoksenkin ideaa, ja samaa voidaan sanoa puvustuksesta. Lisäksi eri roolihahmoilta edellytetään – vai pitäisikö sanoa, että heille tarjotaan - erilaista äänenkäyttötapoja. Hääjuhlan päähenkilöt ja muut juhlan lipeillä häärivät henkilöt ovat selkeästi oopperalaulajia ja heidän toimintansa tapahtuu nyt-hetkessä.

Sen sijaan takautumina esitettävät, kouluampumista edeltävät ja pian sen jälkeen tapahtuvat tilanteet toteutetaan nuorisolle paremmin soveltuvin keinoin: Iris on puherooli, ampumisen uhriksi joutuva Markéta puolestaan laulaa nasaalisti, kuten nuoret tytöt pop-idoliensa tavoin usein tekevät. Mukana on myös mykkiä rooleja.

Olennaista on, että kaikki toteuttavat draamaa. Ooppera on lähtökohdittain realismia hylkivä taidemuoto, mutta ihmeellisellä tavalla Innocence kykenee nivomaan yhteen tilanteen kouraisevat tunnelmat taiteen keinoin.

Oopperalaulua – ja muuta

Näyttämöteoksen onnistuminen on lopulta aina toteuttajista kiinni. Innocence oli virtuoosien käsissä. Teoksessa ei ole varsinaista päähenkilöä; sen sijaan isoja ja huikean vaativia rooleja on useita.

Tragedia avautuu hääjuhlan tarjoilijan, Terezan kautta; tämän tytär on kuollut ammuskelussa 10 vuotta aiemmin. Jenny Carlstedt sai esiin tyttärensä muistoon katkerana takertuneen äidin lohduttomuuden. Samaa huikeaa taitotasoa edustaa anopin roolissa laulava Anu Komsi, joka valaa äänellään ja musikaalisuudellaan aina rooleihinsa elämää ja ydintä.

Roolihenkilöistä ainoastaan morsiamella ei ole menneeseen hirmutekoon mitään henkilökohtaista yhteyttä. Iida Antolan suorituksessa on juuri sopiva ripaus viattomuutta, joka kuitenkin ruhjoutuu totuuden vyöryessä esiin.

Mieslaulajat olivat yhtä varmaotteisia. Tuomas Pursio appena, Markus Nykänen sulhasena sekä Jyrki Korhonen pappina tekevät osuuksistaan niin elävät ja aidot, että lasiseinä oopperan ja realismin väliltä säpälöityy. Oopperalaulajien osuuden täydellistää menneen ja nykyhetken yhdistäjä, opettajan roolin tekevä Lucy Shelton.

Muut roolihahmot edustavat nuorisojoukkoa, joka on ollut läsnä ammuskelun tapahtuessa. Kuten todettu, he eivät ole oopperalaulajia, ainakaan valmiita sellaisia, mutta silti – ehkä juuri siksi! -  heidän musiikillinen ja näyttämöllinen suorituksensa oli aivan häikäisevä ja syvästi eletty.

Mieleenpainuvimmat ja koskettavimmat olivat nuo mainitsemani Markéta ja Iris, Vilma Jää ja Julie Hega. Mitään ei puuttunut myöskään muun joukon suorituksista, My Johansson, Simon Kluth, Camilo Delgado Diaz ja Olga Heikkilä.

Kapellimestari Clément Mao-Takacs johti kokonaisuuden äärimmäisen tarkasti. Innocence on paitsi monikielinen myös musiikillisesti monikulttuurinen. Sellaisena se avaa omalla tavallaan väylän musiikkiteatterin erilaisten muotojen välille.

MATTI LEHTONEN