Miniatyyreja ja vinhaa menoa

Andreas Liebig, urut, Turun tuomiokirkossa 20.6.2023.

Arkitietoisuudessa ja laajasti ottaen urkumusiikkiin ensisijaisesti liittyvä attribuutti on arvokkuus – tietynlainen monumentaalisuus, juhlallisuus ja jylhyys yhdistyneenä grandioosiin, jämerään sointiin muodostavat sellaisen kokonaisuuden, joka tunkee ihmisten tietoisuuteen vaikkapa sellaisissa tilaisuuksissa kuin häät, hautajaiset ja muut kirkolliset tapahtumat.

Mutta onhan urkumusiikki muutakin, ja sille ”muulle” sveitsiläinen urkuri Andreas Liebig oli suuremmilta osin rakentanut konserttiohjelmansa. Kun tunnin ohjelmasta ensimmäisen runsaan 40 minuutin aikana oli soitettu peräti 16 eri kappaletta, Liebigin idea on helppo havaita.

Vanhaa espanjalaista urkumusiikkia soitetaan ainakin Suomessa pidettävissä konserteissa mitättömän vähän ainakin verrattuna saksalaiseen tai ranskalaiseen ohjelmistoon - siksipä sitä tunnetaankin sangen vähän.

Kuitenkin Turun domin suuret katedraaliurut tarjoavat oivalliset keinot myös myöhäisrenessanssin omaperäisiin soinnillisiin tarpeisiin. Antonio de Cabezónin ja Fray Juan Bermudon sekä heitä satakunta vuotta myöhemmin (1611) syntyneen Pablo Brunan kaltaisten säveltäjänimien löytyminen konserttiohjelmasta on alati kiehtovaa, ja Liebig hallitsi soittimen regaali-äänikerrat ja muun tarvittavan.

Vanhan ibeerisen musiikin salaperäisiä nurkkia olisi voinut minusta avata reilummaltakin osin; tämähän oli vain pieni maistiainen.

Kuitenkin tähän saakka tunsin olevani illan urkurin ohjelmistoideoinnin tasalla, sen jälkeen vähenevässä määrin. Pari numeroa oman aikamme suurimpiin urkutaiteilijoihin lukeutuvan Guy Bovet’n säveltämästä Don Quixote -sarjasta häipyivät parin minuutin kestonsa jälkeen mielestä, samoin Johann Nepomuk Davidin ja Liebigin omat miniatyyrit.

Sitten päästiinkin ohjelman Bach-osioon. Pikkuisia koraalipreludeja BWV 672 tuskin koskaan soitetaan konserteissa, varmaankin juuri pienuutensa takia, mutta yhteen koottuna niistä saa aikaan kiintoisan kokonaisuuden.

Konsertin isoin kappale oli Bachin tuttua tutumpi toccata ja fuuga BWV 565. Aiemmin livenä kuulemistani tulkinnoista nopeusennätystä on pitänyt Ton Koopmanin soittama veto joskus Turun musiikkijuhlien konsertissa 1990-luvulla.

Liebigin suoritus rikkoi sen ennätyksen heittämällä. Itse asiassa tempo oli niin huimaava, että mielenkiinnon imi totaalisesti teknisen suorituksen päivittely. Teknisesti temppu olikin siinä mielessä todella vangitseva – vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Mutta musiikkiin minun mielessäni olennaisena osana sisältyvä dramatiikka jäi aivan lapsipuolen asemaan: ei hehkutusta, ei kontrasteja, ei jännittäviä käänteitä, kaikki koko ajan huikealla vauhdilla kohti päätöksessä odottavaa kaksoisviivaa. Ei ollut minulle mieleen.

Ohjelman rauhoittavaksi lopuksi Liebig soitti vielä pari pientä numeroa Léon Boëllmannin Suite Gothiquesta.

MATTI LEHTONEN

Mahleria suurella taidolla ja sydämellä

Yajie Zhang, mezzosopraano ja Hartmut Höll, piano Naantalin kirkossa 16.6.2023.

Kun Gustav Mahlerin musiikkia ryhdytään soittamaan, tuloksena on varsin helposti yhden säveltäjänimen konserttiohjelma. Mahlerin sinfoniat ovat valtavia järkäleitä, jotka täyttävät helposti ihmisen yhden illan musiikinnälän. Kamarimusiikkia häneltä tunnetusti ei säilynyt jälkimaailmalle kuin yksi osa pianokvartetosta.

Pienempien formaattien ystäville Mahlerilla onkin sitten tarjota runsas ja sisällöltään rikas yksinlaulutuotanto. Lauluja hän sävelsi liki koko aktiivisen säveltäjänuransa ajan lukuun ottamatta viimeisiä vuosia, jolloin uusia teoksia valmistui vain sinfonisiin mittasuhteisiin.

Naantalin musiikkijuhlilla Mahlerin yksinlauluja kuultiinkin sitten koko ohjelman täysi, eikä yhdessäkään kohdassa tullut ikävä ketään muuta säveltäjää. Ilmankos, kun esittäjinä oli huippuluokan lied-duo, mezzosopraano Yajie Zhang ja pianisti Hartmut Höll.

Huolimatta siitä, että Mahlerin laulut ovat kestoltaan isohkoja, vaikkapa moniin Schumannin liedeihin verrattuna moninkertaisia, ne ovat harvemmin musiikiltaan dramaattisia tai pateettisia, huolimatta runojen surusta tuskin edes kovin synkkiä.

Mahler onkin eräänlainen hiljaisen kaipauksen mestari, elegian maalari, jonka laulujen keskeinen tunnelma tuntuu olevan hymy läpi kyynelten. Surun ollessa pakahduttavimmillaan Mahler purkaa sen kaihoisan, hitaan valssin rytmiin, mikä kuulostaa olevan hivenen sukua klezmer-musiikille.

Yajie Zhang on ehdottoman huippuluokan äänellinen kyky. Hänen äänensä kimmeltää huikaisevana timanttina niin korkeissa sävelissä kuin täyteläisessä mezzo-rekisterissäkin. Saksan diktio on virheetön, ja rauhallisen vapaa, itsevarma, kaikkea ulkoista esittämistä kaihtava esitystapa antaa musiikin puhua juuri niillä äänenpainoilla, jotka säveltäjä on siihen sisällyttänyt.

Lied-pianismin grand old man Hartmut Höll on maailman rutinoituneimpia ja suvereeneimpia taiteilijoita alallaan. Sekä Lieder eines fahrenden Gesellen että Kindertotenlieder kuultiin ainutkertaisen sydämeen käyvinä, lämpiminä ja aitoina tulkintoina tulkintoina, jollaisia vain kaksi suurta taiteilijaa saa aikaan.

Ohjelman loppupuoliskon täytti viimeinen osa Der Abschied laulusinfoniasta Das Lied von der Erde. Sinfonia edustaa kokonaisuutena minulle kaikkein suurinta taidetta, mitä musiikin keinoin on koskaan luotu. Musiikki menettää toki paljon, kun siitä puuttuvat orkesterin sointivärit, mutta tavattoman taidokkaasti Höll ja Zhang kykenivät säilyttämään laulun puolituntisen kaaren jännitteen.

Kuten Naantalin musiikkijuhlien väki varmasti tietää, Maan laulusta on olemassa myös Arnold Schönbergin sovitus kamariorkesterille. Täysimittaista Mahler-orkesteria tuskin saadaan parhaalla tahdollakaan sullotuksi Naantalin kirkkoon, mutta kamariorkesteri sinne hyvinkin mahtuisi. Vink vink!

MATTI LEHTONEN

Kvartetin kvaliteetit kohdallaan

 

Odysseus-jousikvartetti (Linnea Hurttia, viulu; Sylvia Hurttia, viulu; Ivan Podyachev, alttoviulu; Juhana Ritakorpi, sello) Liedon kamarimusiikkipäivillä Vanhalinnassa 15.6.2023.

Heti konsertin avausnumeron, Ludwig van Beethovenin Harppu-jousikvarteton adagio-johdannon kuultuani olin vakuuttunut: Odysseus-kvartetin soiton kvaliteetti on erinomainen. Sävelpuhtaus aivan priimaa, soinnin sonorisuus hivelevä, fraseeraus ilmavaa ja stemmojen balanssi kohdallaan, juuri sopivasti ykkösviulua oikeissa kohdissa korostava.

Vuosi 1809 oli Beethovenin elämässä monenlaisten ulkoisten huolien täyttämä: rahavaikeudet ja pitkälle edennyt kuulon heikentyminen sekä niistä aiheutunut yhä syvemmäksi käyvä eristäytyminen ulkopuolisesta maailmasta.

Mutta hänen sisäinen elämänsä oli rikasta – ainakin siltä osin, mitä voidaan mitata luomisvoiman uhkeudessa ynnä sävellystyön hedelmällisyydessä. Vuodelta 1809 on peräisin tämän kvarteton lisäksi muun muassa Beethovenin suosituin pianokonsertto – nro. 5, Keisari-nimellä tunnettu.

Konserton kanssa samaan sävellajiin, Es-duuriin kirjoitettu Harppu-kvartetto, tarkalleen sanoen nro. 10, Op. 74, on aurinkoista, lennokasta musiikkia. Klassinen linjakkuus kulkee pohjavirtana romantiikan äänenpainojen saadessa välillä enemmän sijaa. Odysseus soitti hienostuneesti ja linjakkaasti ja sai forteensakin nautittavasti kipakkuutta.

Giacomo Puccinin Krysanteemit vuodelta 1890 hehkuu loputonta kaihomieltä, ja se kelpaisi sellaisenaan kertomaan, mitä on musiikissa fin du siècle -tunnelma. Italialaiset sävyt hehkuivat polttavasti Odysseuksen musisoinnissa.

Einojuhani Rautavaaran vuonna 1952 säveltämä ensimmäinen jousikvartetto edustaa säveltäjän uusklassista tyylikautta. Hän kirjoitti kvarteton samoihin aikoihin toisen tunnetun kamarimusiikkiteoksen, Pelimannien kanssa, ja teosten välinen sukulaisuus on ilmeinen, muun muassa hitaan on pentatoniset sävyt ja kokonaisuuden rustiikkinen sävy.

Teoksesta kuultiin rempseä tulkinta, jossa ei kaihdettu kulmikkaiden tanssirytmien jytkettä. Ohjelman loppukevennykseksi Odysseus soitti Pjotr Tshaikovskin ensimmäisen kvarteton kakkososan Antante cantabile oikein sievästi ja siististi.

Muuten, pienenä vihjeenä ehdottaisin, että Odysseus soittaisi tulevina vuosina kaikki Rautavaaran neljä jousikvartettoa.

MATTI LEHTONEN

Sakraaleja sävyjä ja rockin kaikuja

Gunnar Idenstam, urut, Turun tuomiokirkossa 13.6.2023.

Urut soivat jälleen Tuomiokirkon kesäillassa. Soittajanavieraana esiintyi ruotsalainen urkutaiteilija Gunnar Idenstman, jonka musisoinnissa ja estetiikassa on kaikupohjaa paitsi perinteisessä taidemusiikissa myös muuan muassa progressiivisessa rockissa.

No Bach on Bach. Johann Sebastianin urkuteokset on niin tuhannesti kuultu toinen toistaan hienompina tulkintoina, että on vaikea kuvitella mitään uutukaista olevan enää missään tarjolla. Uusien ratkaisujen metsästämisellä on keskimääräistä suurempi riski johtaa korneihin lopputuloksiin.

Idenstamin Bach-numero oli tuttua tutumpi fantasia ja fuuga BWV 542, mutta silti hän sai aikaan mielenkiintoisen ja jännittävän, sanalla sanoen tuoreen tulkinnan!

Hän soitti fuugan sopraanostemaa mixtur-kruunujen kirkastamalla rekisteröinnillä mutta aivan hiljaa. Muut stemmat taas soivat pehmeämmin sävyin mutta suuremmalla volyymilla, ja bassoa Idenstam korosti eritoten – sehän oli oiva tapa avata Bachin polyfonian ja sen kuuluisan kenraalibasson logiikkaa.

Max Regerin toccata op. 59 jäi hiukan teknisten ongelmien varjoon – nykyajan tietokoneella ohjattu urkumekaniikka mahdollistaa äänikertavalikoiman käytön sellaisella värikkyydellä, joka ei menneillä vuosikymmenillä olisi tullut kysymykseenkään. Toisaalta tekniikan ongelmat – niitähän ei koskaan voi kokonaan välttää – voivat tehdä tepposet.

Anton Brucknerin kahdeksannen sinfonian suurenmoisen kauniin ja hartaan mutta myös kestoltaan suorastaan taivaallisen Adagio-osan valitseminen urkukonsertin numeroksi on melkoisen uskalias ratkaisu.

Ihmeellisellä tavalla kuitenkin Idenstam hallitsi satsin ja sai sen sykkimään elämää alusta loppuun saakka. Itse asiassa Brucknerin tapa orkestroida istuu erittäin hyvin uruille – alkuperäiselle orkesteripartituurille on luontevaa tehdä oikeutta ilman kummallisia kommervenkkeja.

Gunnar Idenstam on palkittu urkuimprovisoija, ja niinpä hän päätti urkuiltansa ohjelman improvisointeihin. Urut on mitä mainioin instrumentti vapaasti rönsyilevään, hetken haltioitumisista syntyviin säveliin. Idenstamkin antoi sijaa taiteilijapersoonansa rock-juonteille, ja lopputuloksena Domin atmosfääri täyttyi hiukan Genesis-yhtyeen sointimaailmaan vivahtavista musiikkituokioista.

MATTI LEHTONEN