Aikamme katedraali pysyy pinnalla

Marzi Nymanin Uponnut katedraali Apollossa 30.10.2019. Nyman, kitara; Harri Rantanen, basso; Anssi Nykänen, rummut. Turku Jazz Orchestra, joht. Tero Lindberg.

Kun kerran Claude Debussy kirjoitti runsaat sata vuotta sitten ihanan pianopreludin Uponnut katedraali, on universumin tasapainon säilymisen nimessä vähintäänkin kohtuullista, että kitaristi-laulaja-säveltäjä Marzi Nyman on luonut musiikkikokonaisuuden nimeltä Kelluva katedraali.

Syksyn mittaan saimme kuulla, että Venäjällä on rakennettu kelluva ydinreaktori tuottamaan energiaa Siperian ankariin, arktisiin oloihin. Kuten nimikin sanoo, Kelluva katedraali ei tuota sähköä vaan aivan toisenlaista energiaa. Mutta paljon.

Nymanilla oli Turun-keikallaan Apollossa käytettävissään power trio -kokoonpano ynnä Turku Jazz Orchestran suuri puhallinsektio. Sellaisesta tiimistä saa paljon irti, jos osaa ottaa. Ja kyllähän Marzi on osannut.

Mitä se on – vai onko?

Nyman kertoi konsertin aluksi omistaneensa koko setin musiikkeineen ja sanoineen isovanhempiensa rakkaustarinalle, mikä on jo lähtökohdittain kovasti koskettava ja kiehtova idea. Mikä maailmassa ja ihmisessä on muuttunut aikojen mennen? Vastausta ei ole, mutta asian pohtiminen on tärkeää.

Nymanin musiikki on aikamoista. Onko se jazzia vai rockia vai räppiä vai gospelia vai metallia vai balladia? No tietysti on – eli Marzi-musiikkia. Muusikot eivät useastikaan halua aikaansaannoksiaan lokeroitavan mihinkään karsinaan, mutta minusta jonkinlainen vertaaminen ja luonnehtiminen on tärkeää, ja juuri siinä ”lokerointi” on tarpeellinen väline.

Uponnut katedraali toi minulle mieleen Ultra Bran ja Rammsteinin yhdistelmän ryyditettynä Mike Keneallyn kitarataidoilla. Musiikki muuttuu biisi biisiltä: jos yksi on yhtä, seuraava ei ainakaan ole sitä samaa.

Luontevasti keskiössä

Keskiössä oli Nyman itse, asemassa, joka on hänen kaltaiselleen muusikolla luonteva, jopa vääjäämätön. Riippumatta siitä, millaiset kriteerit sähkökitaran soitolle asettaa, Marzi on suvereeni. Hän käyttelee kaikua ja muita efektikojeita nokkelasti, mutta ne eivät koskaan varasta pääosaa.

Sointusatsi muuntautuu lennokkaasti, vailla huolta mistään perinteen kahleista, samoin melodia. Ja onhan Nymanin kitarismi aina yhden messun väärtti. Soittotekniikka mahdollistaa taivaallisennopeat juoksutukset ja mitkä tahansa kikat laidasta laitaan. Mutta kuten tiedetään tekniikka ilman dynamiikkaa on pitkästyttävää, eikä Nyman sellaiseen sorru.

Jos nyt pikkiriikkisen jäin jotain kaipaamaan, niin se on blues-henkinen, verkkainen ja hidastempoinen improvisointi, laulavan soundin demonstrointi. Mitäpä tuosta silti – eihän bluesia kaikkialle tarvitse ujuttaa.

Nymanin rytmiryhmä, rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen, edustaa parasta ja svengaavinta taituruutta, jota markkinoilta saa. Myös Turku Jazz Orchestran riveistä kuultiin tyylikkäitä soolosuorituksia, ja kokoonpanona Tero Lindbergin johtama soittokunta oli kaikin kohdin tehtävän tasolla.

Kaiken soitannollisen ilotulituksen ohessa Nyman on myös oivallinen tarinankertoja, trubaduuri suorastaan. Sen osoitti viimeistään konsertin lopulla kuultu Vanha mies ja ballerina (toivottavasti muistan biisin nimen oikein) – koskettava, todenoloinen tarina, eikä liikuttavuudessaankaan yhtään banaali.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Pieni on tunnetusti suurta

César Franckin urkuteokset, toinen konsertti Turun tuomiokirkossa 20.10.2019. Markku Hietaharju.

César Franckin urkuteokset ansaitsevat ehdottomasti omat konserttinsa. Vuosina 1822-90 elänyt säveltäjä oli ehdottomasti keskeinen tekijä ranskalaisen musiikin kehityksessä, etenkin impressionismin mistäpä muualtakaan nuo sointipinnat ja ihastuttavat värikentät olisivat peräisin kuin Franckilta – paitsi tietysti sen ohella jaavalaisesta gamelanista.

Urkutaiteilija Markku Hietaharju teki kahden konsertin kokonaisuudesta todellisen kokonaisvaltaisen musiikkielämyksen.

Franckin sävelkieli vaatii alustakseen suuret urut, jotta sen kaikki rikkaat väriyhdistelmät saadaan esiin. Jotta tämä onnistuisi käytännössä, tarvitaan soittaja, joka osaa käyttää teknisiä mahdollisuuksiaan hyväksi. Franckin suuret, dramaattiset purkaukset ovat harvassa, mutta kun hetki koittaa, pitää ilmaisukapasiteetin riittää.

Moninaisilla rekisteröintivalinnoillaan Hietaharju löysi jokaiseen musiikin käänteeseen oikean sävyn ja painoarvon. Satsi oli erinomaisen monisyistä, rikasta ja värikästä. Säveltäjän jännittävät harmoniset prosessit (aivan omintakeiset) tulivat esiin kuin tarjottimella.

Hietaharjun suuruus muusikkona tule esiin nimenomaan tyylitajuna, jota soittotekniikan lujuus tukee. Hän löytää soittimesta suurenmoisia värejä palvelemaan musiikin piirteitä. Hietaharju soittaa 14. joulukuuta Olivier Messiaenin suurenmoisen La Nativité du Seigneur -teoksen, jota voin vain ehdottomasti suositella.

Tuomiokirkon iltakonserteissa on ihan viime aikoina ollut viehättävänä tapana jakaa suklaakonvehteja väliajan aikana. Idea on hauska, mutta kun ihmislapselle – vaikka 50-vuotiaalle – antaa käsiin konsertissa karamellipaperin, niin eikös tämä keksi ryhtyä rapistelemaan sitä ihan omaksi viihteekseen, tässä tapauksessa jonkinlaisen kukka-origamin tekoaikeissa. Noin 12 minuuttia, musiikin pianissimon aikana.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Lyyrisen urkutaiteen himmeää kimallusta

César Franckin urkuteokset, ensimmäinen konsertti Turun tuomiokirkossa 20.10.2019. Markku Hietaharju.

Belgialaissyntyisen mutta Ranskassa elämäntyönsä tehneen säveltäjän César Franckin (1822-90) musiikkia ei nykyisin kuule missään muualla kuin urkukonserteissa – ainakaan Suomessa. Siksipä onkin tärkeää ja huomion arvoista, että ne tuodaan esille, edes uruilla, ja nimenomaan niillä.

Franck on ensisijaisesti lyyrikko, ja ajattelisin hänen olevan taiteellisesti sukua lähinnä Griegille ja ehkä myös Faurélle. Heillä kaikilla on hyvin aistikas ja herkkävireinen tuntuma säveltaiteeseen ja sen myötä hyvin omalaatuinen tuotanto.

Vaikka heiltä puuttuu samanlainen sankarin glooria kuin vaikkapa Beethovenilta tai sensaatiomainen uudistajan kruunu kuin Wagnerilta, he silti ovat jättäneet omintakeisen, lähtemättömän jäljen historiaan.

Franckin urkumusiikki on suorastaan kummallista. Ideat lymyävät rikkaaseen soittimelliseen satsiin kätkettyinä ja vain harvoin puhkeavat suureen melodiseen kukkaan. Mutta esimerkiksi opuksessa 18 Franck osoittaa taskussaan olevan vaikka mitä – melodia vuoroin avautuu ja piilottelee kummallisesti purkautuvan 9/8- tahtilajin (tai jotain sinnepäin) uumenissa.

Franck kirjoittaa polyfonista musiikkia, muttei juuri koskaan tutuissa polyfonian raameissa, kuten fuuga, kaanon tai mikään niiden erityisemmistä ilmenemismuodoista. Jos toisen suuren urkusäveltäjän, Max Regerin (1873-1916) voi ajatella jatkaneen Bachin polyfoniaperinnettä, César Franck tekee jokseenkin kaiken toisin.

Frankin urkumusiikkia voisikin sanoa piilopolyfoniseksi. Musiikki kuulostaa vapaasti virtaavalta fantasialta tai jatkuvasti elävältä muunnelmien ketjulta, kunnes sen pohjalta löytyykin tuttu aihelma muiden stemmojen luodessa eloisaa kudosta. Kun Bach kirjoitti suurenmoisia, oppikirjaksi kelpaavia fuugia, Händel teki vapaampaa polyfonista kudosta - ehkä Franckin tyylillinen esi-isä.

Markku Hietaharju soitti Franck-konserttiensa ensimmäisessä osassa säveltäjän opukset 16-21, jotka tarjoavat hyvän tarttumapinnan asiaan. Hän sai säveltäjälle ominaisen lyyrisesti väreilevän sävelkielen erinomaisesti esiin ja antoi kosolti potkua niin harvoihin Franckin forteihin.

Sivumennen sanoen elämme konserttisyksyn kiihkeintä kautta – viime viikollakin Turussa järjestettiin ainakin kuusi korkeatasoista soittoiltamaa. Emme kuitenkaan ole Lontoossa, ja tämäkin tilanne muuttuu drastisesti vuodenvaihteen jälkeen.

Toivoisi siis kuulijoiden ottavan lukuisista tilaisuuksista vaarin ja toisaalta konserttien järjestäjien oppivan luomaan konsertteja hiljaisiin alkusyksyihin ja vuodenvaihteen jälkeisiin suvantoihin.

                     

                                                                                       MATTI LEHTONEN