Richard Stöhr: Solo and chamber music for organ. Jan Lehtola, urut; Anna-Leena Haikola, viulu; Annikka Konttori-Gustafsson, piano. Toccata Classics (1 cd).
Urkurin työ konsertoivana taiteilijana on pääasiassa sangen yksinäistä puurtamista – sanalla sanoen, tuskin millekään muulle soittimelle sävelletty kirjallisuus on niin yksiselitteisesti soolomusiikkia. Jos siis urkuri jotain uutta ohjelmistoa tältä rintamalta etsii, hänen onkin viisainta mennä merta edemmäs kalaan.
Itävaltalaissyntyisen mutta 1939 Yhdysvaltoihin emigroituneen Richard Stöhrin (1874-1967) tuotanto on varsin laaja mutta suurelle yleisölle jokseenkin tuntematon. Tuon korpuksen kätköistä urkutaiteilija Jan Lehtola on löytänyt levylleen kaksi kamarimusiikkiteosta, sarjan uruille ja viuluille op. 102 sekä viisi intermezzoa pianolle ja uruille op. 35.
Ensin mainittu on karakteriltaan varsin epätyypillinen, sillä urkumusiikkiin niin usein leimallisesti liittyvä vakavahenkisyys, hartaus ja juhlallisuus lähinnä loistavat poissaolollaan. Niiden asemesta sijan saavat pastoraalisävyt, lähes rokokoomainen leikkisyys ja henkevä vapauden tuntu.
Samalla paljastuu osaltaan Stöhrin luonne säveltäjänä: paljon tuttua mutta vieraissa kehyksissä esiteltynä. Säveltäjä käyttää esimerkiksi jokusia Wagnerille suorastaan leimallisia sointukulkuja esim. Siegfriedistä ja Parsifalista, mutta Wagnerille ominainen paatos puuttuu tyystin. Nuo harmoniakulut siis osoittautuvat monikäyttöisiksi.
Kolmannessa intermezzossa (Allegro molto) pianolle ja uruille Stöhr esittelee myös vakavampaa puoltaan – toccata-tyylinen, jopa hieman angstinen sävelkieli iskee erittäin vakuuttavana ja vavahduttavana. Samassa opuksessa säveltäjä esittelee myös osaamisensa polyfonian kirjoittajana.
Stöhrin tyyli pitää sisällään ilmiöitä monista muistakin 1800-1900-lukujen vaihteen musiikillisista ilmiöistä. Enimmin hänen tyylinsä vertautuu uusklassisuuteen, mutta pikemminkin Honeggerin kuin Hindemithin sävyissä. Sen sijaan Stöhr ei ajaudu atonaalisuuden tahi dodekafonian piiriin toisin kuin aikalaisensa ja kohtalontoverinsa Schönberg.
Jan Lehtolan levyn sisällön täydentää täysimittainen ja -painoinen d-molli urkusonaatti, jossa Richard Stöhr asettuu historian jatkumossa Brahmsin ja toisen aikalaisensa, Max Regerin työn täydentäjäksi. Samalla teos on levyllä kuultavista teoksista traditionaalisin, eniten perinnettä noudattava mutta silti erityisesti keskimmäisessä osassaan omalaatuisen kepeä.
Jan Lehtolan, viulisti Anna-Leena Haikolan ja pianisti Annikka Konttori-Gustafssonin levytys Stöhrin musiikista on virkistävä kurkistus urkumusiikin varjopuoleen, joka - kas kummaa! – onkin päivänpaisteisempi kuin se tuttu fasadi.
MATTI EHTONEN
