Aikamatkailua varhaisbarokin aalloilla

 

Aboastra-festivaalin konsertti Kakskerran kirkossa 24.9.2021; Julia Tamminen, cembalo ja urut; vokaaliyhtye Ex Arte Lux (Maikki Säikkä, Sanna Kola, Kristina Raudanen, Teemu Mustonen, Heikki Korhonen, Pekka Alonen). Sweelinck, Noordt, Scheidt, Praetorius, Scheidemann).

Yleisö tarvitsee kuultavakseen lähtökohdittain kahdenlaista ohjelmistoa, tuttua ja tuntematonta, mutta sopivan annostelun löytäminen noiden väliltä on vaikeaa. Balanssin löytämiseksi tarvitaan nykyään spesiaalikonsertteja, jollaisia vielä 1900-luvun alussa tuskin tunnettiin – uuden musiikin ja vanhan musiikin konsertteja, melkein aina kumpiakin erikseen.

Turhan moni säveltäjänimi on musiikin aktiiviharrastajallekin tuttu vain tietosanakirjojen sivuilta, ja siksipä alankomaalaiseen varhaisbarokin ajan musiikkiin keskittyvä pienoisfestivaali on mitä tervetullein väripilkku turkulaisessa musiikkisyksyssä.

Aboastran konsertin ohjelma kiertyi Jan Pieterzsoon Sweelinckin (1562-1621) ympärille. Mutta millä tavoin hän on sitten jäänyt elämään vuosisadoiksi musiikkinsa myötä?

Renessanssin ja barokin rajapylväänä pidetään yleisesti oopperan syntyä taidemuotona joskus 1600-luvun alun tienoilla – draaman esittämiseen polyfoninen sävellystyyli ei kertakaikkiaan sopinut ja tilalle syntyi homofonia. Paikka oli Italia ja ensimmäinen suuri säveltäjä Claudio Monteverdi (1567-1843).

Siirtymä ei luonnollisestikaan ollut veitsenterävä – säilyihän polyfonia kuranttina estetiikkana vielä toistasataa vuotta etenkin Pohjois-Euroopassa. Sweelinck edustaa vielä polyfonista tendenssiä, mutta hänelle onkin tyypillistä polyfonisten ja homofonisten jaksojen lomittuminen saman teoksen puitteissa.

Selkeästi barokin homofoniaan on kallellaan runsas korukuvioiden käyttö, joka pääseekin komeasti esiin Sweelinckin kenties omimmalla alueella, kosketinsoitinmusiikissa. Julia Tamminen soitti komeasti mutta tiukan tyylikkäästi niin cembalo- kuin urkusatsiakin. Millintarkka artikulaatio piti kuulokuvan ilmavat, lennokkaat juoksutukset lehahtivat siivilleen notkeasti kuin perhoset.

Sweelinck hyödyntää lähinnä vapaahkoja sävellysmuotoja kuten toccataa ja fantasiaa, mutta esimerkiksi ankaran tyylin fuugakin on komeasti oraalla esimerkiksi Fantasia Chromaticassa, jonka laskeva kromaattinen asteikkoteema on tuttu myöhempienkin vuosisatojen polyfonikkojen tuotannosta.

Ex Arte Lux -lauluyhtye vastasi konsertin vokaalimusiikkiosuuksista. Laulusatsi, jossa kutakin stemmaa kantaa yksi ainoa laulaja, on tavattoman arkaa kaikenlaisille huojahduksille niin rytmin ja säveltarkuuden kuin fraseerauksen ja äänensävyjenkin osalta. Elävän ja elinvoimaisen esityksen ominaisuuksiin luonnollisesti kuuluu inhimillinen mikrotason heterogeenisyys, mutta arvatenkin yksipuisuuden jatkojalostaminen lukeutuu tämän ammattitasoa edustavan muusikkoryhmän agendalle.

Laulujen tekstit olivat pääasiassa peräisin psalmeista, ja hyvin nasevasti niiden rytmit ja sävyt saatiin kuuluville.

”Amsterdamin Orfeukseksi” jo elinaikanaan uudelleennimetyn Sweelickin tuotannon rinnalla kuultiin joukkoa muita saman aikakauden ynnä myöhemmän sukupolven alankomaalaisia säveltäjiä. Kokonaisuus oli komea, kaikin puolin edustava ja tyylikäs. Aboastran taiteelliselle tiimille kaunis kiitos hienon pienoisfestivaalin rakentamisesta!

 

                                                                                                             MATTI LEHTONEN

Eurajoki maailmankartalle – ooppera kerrallaan! VALKYYRIA RATSASTI KOMEASTI KIRKKOON

 

Richard Wagnerin ooppera Valkyyria (libretto säveltäjän) konserttiesityksenä Eurajoen kirkossa 8.9.2021. Kapellimestari Tarmo Peltokoski; urut Ilpo Laspas; visualisointi Niko Tiainen ja Mikko Kiviharju. Rooleissa mm. Erik Rousi, Hannakaisa Nyrönen, Jyrki Anttila, Silja Aalto, Mika Kares ja Tuija Knihtilä.

Suomessa elettiin useampi vuosikymmen kokonaan ilman Richard Wagnerin musiikkia. Sen jälkeen, kun Kansallisoopperan vanha talo Bulevardilla aivan oikein todettiin täysin soveltumattomaksi paikaksi Wagnerin massiivisille teoksille, koko tuo ohjelmisto siirrettiin ikäänkuin kulissivarastoon odottamaan parempia aikoja.

Puutetta korjasivat jokuset jäähalliesitykset ja lopulta laihana lohtuna Lentävä hollantilainen Savonlinnassa vuodesta 1990 alkaen. Suomalainen Wagner-kulttuuri oli todella paperinohutta koko 1970- ja -80-luvun, vaikka laulajia kylläkin löytyi, mm. Pentti Perksalo, Heikki Siukola, Martti Talvela ja Matti Salminen.

Kunpa silloin olisi ollut Eurajoki Bel Canto.

    Urkuri paljon vartijana

Koko Ringin esittäminen urkujen säestyksellä on tietenkin pähkähullua – hyväkään soitin ei mitenkään voi korvata todellisen Wagner-orkesterin soinnillista arsenaalia. Tämän faktan painottaminen edustaa kuitenkin ikävää näköalattomuutta ja silmien sulkemista idean hienoilta, lennokkailta puolilta: ehtaa, loistavasti laulettua musiikkia kannettuna kotiovelle paikkaan, jossa mahdollisuudet tämän ohjelmiston kuulemiselle olisivat nollassa.

Eurajoen kirkon urut eivät kylläkään oikein käy ns. orkesteriuruista, jollaisia ei kuitenkaan Suomessa tapaa muualla kuin maamme suurimmissa kirkoissa.

Urut eivät ole siirrettävissä kirkosta toiseen, mutta urkuri on, ja Eurajoen Ring-ihmeen tärkeimpiin tekijöihin lukeutuu urkuri Ilpo Laspas – tällaista paneutumista nelituntisen musiikkiteoksen nyanssien tulkitsemiseen käytettävissä olevan instrumentin rajallisin keinoin on pidettävä wagneriaanisten mittasuhteiden sankaritekona.

Tällaista tehtävää ajatellen Eurajoen uruista uupuu ennen kaikkea terävästi ja kimmeltävästi soivia äänikertoja, joilla voisi antaa musiikkiin purevuutta ja loistoa tarpeen vaatiessa. Laspas teki äänikertavalintansa taiten: kun kerran mixtur- ja muu loistokkaasti soiva pillistö on niukka, sen tuomaa efektiä on käytettävä säästellen. Laspas varasi ne soundit vain valkyyrioihin liittyvään musiikkiin.

    Solisteina huipputiimi

Vaikka yhtä sun toista pientä esityksen visuaaliseksi elävöittämiseksi olikin tehty, Eurajoen Valkyyria oli ennen kaikkea konserttiesitys, ja konsa orkesteriosuudellakaan ei voitu briljeerata, huomio kiinnittyy nimenomaan laulajiin. Siltä osin tarjolla oli aivan luksusta, jota voisi esitellä vaikka millä maailman areenalla.

Tenori Jyrki Anttila ei viime aikoina ole kovin suuresti päässyt tekemään työtä omimman oopperaohjelmistonsa parissa, siis saksalaisen romantiikan. Tappio on kuitenkin kertynyt kuulijoiden kontolle – Anttila oli nimittäin Siegmundina suorastaan sensaatiomaisen hyvä.

Hänellä on joskus ollut taipumus puhkua ja prässätä liikaa, mikä vain syö äänestä sointia ja leikkaavaa särmää. Siegmund-suoritus oli kuitenkin niin laulullisesti kuin tulkinnallisestikin likimain täydellinen. Tässä meillä on Helden-tenori, jossa yhdistyvät itsensä Wagnerin peräämä lyyrinen herkkyys ja dramaattinen kalske.

Illan Sieglinde Silja Aalto ei jäänyt edellisen varjoon. Sieglinde on herkkä rooli – henkilö on syvimmältään hauras mutta kärsimysten karaisema, ihan ehta saksalaisen lyyris-dramaattisen sopraanon arkkityyppi.

Aalto karakterisoi musiikkinsa hyvin hienostuneesti ja tarkkaan. Ykkösnäytöksessä hän oli yhtä sankarillinen kuin veljensä, ja viimeisen näytöksen duetossa (Wagnerin Marian kiitosvirsi!) suorastaan autuas.

Eurajoki Bel Canton perustaja, bassolaulaja Mika Kares tuli kirkkoon pahan miehen aikein. Hunding on Wagnerin tarkoin karakterisoima, uhkaavaa voimaa huokuva, karski vallasmies, jolla on kuitenkin inhimillisesti ajatellen huolehdittavanaan talonsa, maansa, maineensa ja vaimonsa. Kares lauloi Hundingin huolitellusti nyansoiden, yhtä kauniisti kuin raa’astikin.

    Nuorekas Wotan

Illan teoksen nimirooli on siis valkyyria nimeltä Brünnhilde, yksi oopperan historian arkkityyppisimmistä ja karrikoiduimmista hahmoista, jonka osuudessa oopperan musiikissa ei kuitenkaan ole mitään huvittava – hänhän on lopultakin koko Ring-tetralogian avainhahmo.

Brünnhildenä lauloi Hannakaisa Nyrönen, jolla on väkevä, tummanpuhuva, kipakasti soiva ääni. Nyrönen teki roolin huolella ja koskettavasti, mutta miinuspuolelle on laskettava ns. Valkyyrian tervehdyksessä – ne kuuluisat hojotoho-huudot – korkeimpien sävelten h ja c jääminen vielä piippuun; eivät siis oikein kilahtaneet.

Tuija Knihtilän Fricka oli vahva kuin kellotapuli, ja jämerä mezzo soi kuin kirkonkello – hiukan sävyjä jäin kaipaamaan, muuten huppuesitys. Kahdeksan valkyyrian ensemble, Maija Turunen, Elsa-Maija Helminen, Maria Turunen, Essi Lind, Manon Gleizes, Saara Pääkkönen, Anu Ontronen ja Merja Mäkelä, todellakin täristeli kirkon seiniä soinnilla ja volyymilla.

Valkyyrian keskushahmo on oopperan nimestä huolimatta minusta Wotan, sillä nimenomaan hänen ja hänen aikaansaamansa maailman vinoutuman kohtaloa koko Ring lopulta pohtii.

Erik Rousi oli erinomainen Wotan. Äänen baritonaalinen kärki on juurtunut tummanpuhuvaan bassopohjaan pohjia myöten. Äänessä on niin pontevaa auktoriteettia kuin lied-laulajan herkkyyttäkin, ja siinä on peroonallinen, nuorekas ominaisväri. Kaiken yli kaartuu umpimusikaalinen, punnittu esitystapa.

Eurajoen Ring jatkuu ensi keväänä Siegfriedillä – se on ehdottomasti nähtävä!

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Suurta Bachia pienissä paketeissa

Liisa Aaltolan urkukonsertti Paraisten kirkossa 6.9.2021. Johann Sebastian Bach.

Pelkästään J.S. Bachin musiikista koostuvat urkukonsertit koostuvat tavallisesti muutamasta vakioelementistä: alkuun vaikkapa passacaglia, välinumeroksi urkukoraaleja ja päätökseksi jokin suurista preludi & fuuga -konstruktioista. Ja ainahan se toimii.

Mutta voi sen tehdä toisinkin.

Liisa Aaltolan urkukonsertti Paraisilla koostui kappaleista Bachin Clavier-Übung -kokoelmista; ’Übunghan’ merkitsee harjoitusta, joten ulkokohtaisesti tarkasteltuna moisten harjoitelmien painoarvo vaikuttaa vähäiseltä.

Bachin tapa nimetä nämä kappaleet ’harjoituksiksi’ on kuitenkin hämäävä – vähän kuin jos joku Tsehov tai Proust määrittelisi kirjoittamansa lukuharjoituksiksi. Eikä ainoastaan Bach! Hänen jälkeensähän vaikkapa Chopin ja Liszt ovat määritelleet kappaleitaan harjoitelmiksi nimellä ’etydi’ – ja kuitenkin kysymys on mitä tuikeimmasta, vaativasta konserttimusiikista.

Niin, vaatimattomuushan kaunistaa siinä missä kylmä kahvikin!

Ohjelman alkuun Aaltola soitti kakkos-Übungin molemmat osat, hienostuneen ja arvokkaan Ranskalaisen alkusoiton BWV 831, joka sisältää kuin vaivihkaa barokkiajan tanssisarjan lähes kaikki osat, sekä Italialaisen konserton BWV 971, jonka nimi juontunee Bachin Vivaldia ja hänen myötään italialaista konserttoperinnettä kohtaan tuntemasta ihailusta.

Uruille sovellettu cembalosatsi on vain kaksiäänistä, mutta tavattoman rikasta. Soittaja esitti asiansa tyylikkäästi. Artikuloinnin selkeys teki oikeutta satsin sisäisille painotuksille.

Übungin kolmas osa muodostaa sellaisenaan valtavan kokonaisuuden: Es-duuri preludi ja fuuga BWV 552 kehystävät koraalivalikoimaa, jonka musiikki pitää sakeanaan sisällään mitä ihastuttavimpia säveltaiteen hienouksia, ennen kaikkea polyfonian pieniä ja isoja keksintöjä. Aaltola pyrki pitämään yllä hyvinkin kipakkaa tempoa, minkä vuoksi muutama lipeämä pääsi mukaan.

Kokonaan oma lukunsa on Bachin musiikkiin sisältyvä symboliikka, joka kumpuaa kristillisestä liturgiasta. Jokainen Dan Brownin romaaneja lukenut saattaa arvailla, millaisia mahdollisuuksia elämää suurempien mysteerien etsiminen tuosta materiaalista voisikaan sisältää. Mutta muusikolle tämä sisältää vain lisäjännitystä teosten tulkitsemiseen – Bach oli kirkkomuusikko eikä dekkarikirjailija.

Aaltola onnistui konserttinsa musiikin tulkinnassa mielestäni täydellisimmin mainitun Es-duuri preludin ja fuugan esityksessä. Preludin kulmikas, pisteellinen rytmi napsahti korvaan hyvin purevana, ja viisiääninen fuuga toteutui loogisena ja sopusuhtaisena.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN