Ja tapahtui niinä päivinä

Ja tapahtui niinä päivinä

Anna Kelon Reininkulta-ohjaus antaa vakaan joskin yllätyksettömän alun Ringille

Richard Wagner: Reininkulta Kansallisoopperassa 14.9.2019. Kapellimestari Esa-Pekka Salonen, ohjaus Anna Kelo, näyttämösuunnittelu Mikki Kunttu, puvut Erika Turunen. Rooleissa: Wotan Tommi Hakala; Alberich Jukka Rasilainen, Loge Tuomas Katajala, Mime Dan Karlström, Erda Sari Nordqvist, Fricka Lilli Paasikivi, Fasolt Koit Soasepp, Fafner Jyrki Korhonen, Freia Reetta Haavisto, Donner Tuomas Pursio, Froh Markus Nykänen, Reinintyttäret Marjukka Tepponen, Mari Palo, Jeni Packalen.

Suurella tarinalla on aina ikimuistoinen alku, sanat jotka kalskahtavat erityisellä tavalla, jäävät elämään ilman tarinaakin. Richard Wagnerin Reininkullassa, valtavan Nibelungin sormus -tetralogian eli Ringin avausosassa tuollaisia sanoja ei ole, ellei joku ole halukas tulkitsemaan jollekin semanttiselle kielelle Reinintyttärien alun loruilua ”Weia! Waga! Woge, du Welle!”.

Kaikesta huolimatta Ring on suuri tarina. Sen alun ikimuistoisuus ei liity sanoihin vaan musiikkiin, siihen kuuluisaan Es-duuri sointuun, joka kumpuaa jostain syvyyksistä (ehkä maailman syntymästä) ja jatkuu hämmentävän pitkänä, hypnoottisena sävelmattona erilaisin soitinyhdistelmin väritettynä tahti toisensa jälkeen.

Ohjaaja Anna Kelon tulkinnassa Kansallisoopperan uuden Ringin Reininkullasta kaikki alkaa tähdenlennosta – taivaalta putoaa alas jotain; onko se itse elämä, onko se se kulta vaiko mikä… - siihen Kelon Reininkulta-ohjaus ei vastaa.

Kysymyksen asetteluun purevuutta

Eikä pitäisikään! Eihän Reininkulta ole vastaus mihinkään, edes yhteen ainoaan vähäisempäänkään kysymykseen, vaan vasta kysymys sinänsä: mitä tästä seuraa? Vastauksen antavat Ringin jatko-osat, Valkyyria, Siegfried ja Jumalten tuho.

Kelo tekee tämän asetelman selväksi, mutta hänen keinojaan kysymyksen asettelussa moittisin muutamin kohdin hiukan vanhakantaisiksi, tylsiksi. Alun Reinintytärten ja Alberichin kohtauksessa ei ollut juuri ainuttakaan jännittävää tai yllättävää kuviota: nuoret, kauniit pimut jallittavat vanhaa ja rujoa köntystä leikkimällä piilosta kivenlohkareiden lomassa.

Siirtymät näyttämökuvasta toiseen olivat pilvivideoineen minusta toivottoman ikäloppuja, kuin jostain Cecil B. de Millen elokuvasta – tämän toki myönnän sivuseikaksi, ja vaikeaan saumaan on tietysti vaikea keksiä mitään säväyttävää.

                      Parhaissa kohtauksissa potkua              

Jumalten koti vaikuttaa sijaitsevan jossain antiikin palatsissa, ja jumalatkin sitä myöten ovat verhoutuneet kreikkalaisiksi jumalhahmoiksi. Elämä on raukeaa ja yltäkylläistä, mutta ylijumala Wotan ei siihen tyydy, vaan haluaa vähän vipinää elämään ja lisää voimaa valtansa tueksi.

Ohjaajan idea toimii oikein hyvin, vaikka vieläkään mikään näyttämötyössä ei potkaise, tee vaikutusta. Vasta kun lähdetään kullan ryöstöretkelle Alberichin orjatyövoimalla toimivaan kultakaivokseen, ohjaukseen tulee kunnolla vauhtia ja vahvempia käänteitä.

Kelon työn hienoimpia hetkiä oli mielestäni kohtaus, jossa ryöstetty Alberich vapautetaan häkistään, ja Wotan vallan sokaisemana astuu vapaaehtoisesti samaan häkkiin. Myös tätä ennen nähty kohtaus, jossa vielä viimeisiä hetkiään sormuksen haltijana oleva Alberich nöyryyttää ylijumalaa, on varsin vahva. Myös Mimen kohtauksessa on energiaa, kiitos roolin esittäjän.

Vakavasta asetelma huolimatta Wagnerin musiikkidraamassa huumorikaan ei jää vaille huomiota, ja sen ohjauskin ottaa esille etenkin kohdassa, jossa jumalat joutuvat raahaamaan kultasäkkejä – makoiluun tottuneille touhu on vastentahtoista, etenkin Logelle, joka on vain puolijumala eikä kykene samanlaisiin ponnistuksiin kuin varsinaiset, Donner ja Froh.

Näyttämökuva runsaine valoineen ja esimerkiksi jättiläisten osuus videoprojektioina toimi vakuuttavasti, joskin jättiläisten osuuden lopulla Fasoltin kuolema jäi kokonaan merkkaamatta ohjauksessa.

                      Vahvaa suomalaisia musiikkiosaamista

Laulusuorituksina uusi Ring alkoi lupaavasti. Tommi Hakalan baritoni on hämmästyttävästi kehittynyt lyyrisdramaattisesta täyteen herooiseen voimaan, mikä osoittaa muun muassa sen, ettei vanha kunnon fakkiajattelu ainakaan äänityyppien kohdalla aina pidä kutiaan. Hakalan suoritus oli erinomainen, vahva, hyvin nyansoitu, väkevästi näytelty ja koskettava.

Vastapoolin, Alberichin laulaja Jukka Rasilainen oli yhtä vaikuttava. Runsaat 20 vuotta sitten näin Rasilaisen Wotanin roolissa, mutta tällä kertaa asetelma Wotan-Alberich oli juuri sopivan tasaväkinen kahden Helden-baritonin kohdatessa.

Solistikaarti oli kokonaan suomalainen, mikä mielihyvällä todettakoon. Ei yhtään heikkoa vetoa. Tenorit, Dan Karlström Mimenä, Tuomas Katajala Logena ja Markus Nykänen Froh’na olivat kaikkineen toinen toistaan parempia.

Naisroolit olivat yhtä hyvissä käsissä. Esille nousevat ensisijassa Lilli Paasikiven Fricka ja Sari Nordqvistin Erda kaikessa juurevuudessaan.

Kapellimestari Esa-Pekka Salonen ei ole juuri laakereita niittänyt oopperamaestrona, mutta kyllä vain sekin taittuu. Salonen johti sopusuhtaisin tempoin ja oli syvällisesti paneutunut solistien osuuksien tukemiseen. Suuren orkesterin edessä hän on omimmillaan, ja Kansallisoopperan orkesteri oli tehtävän tasolla.

Hupia ja ylväyttä yhdessä paketissa

Turun filharmonisen orkesterin konsertti 12.9.2019. Kapellimestari Janne Nisonen; solisti Darren Acosta, pasuuna. Mendelssohn, Tiensuu.

Kun Turun filharmonisen konsertin torstaisen konsertin ensimmäiset, Felix Mendelssohnin Kesäyön unelma -alkusoiton (1826) puupuhallinakordit soivat, ne tuntuivat sanovan: Kyllä täällä osataan! Ja loppu tulikin sitten melkein kuin itsestään.

Samaisen avauseleen, ne muutamat soinnut ja rytmiset ideat, myös säveltäjä Nikolai Rimski-Korsakov opiskeli sittemmin ilmeisen tunnollisesti ja toisti ne sinfonisessa runossaan Scheherazade (1888).

Mikäpä siinä – kumpikin avaus johdattelee kohti sadunomaisia maailmoita. Turun Mendelssohn-avauksessa kapellimestari Janne Nisonen olisi kuitenkin voinut hiukan löysätä suitsia ja antaa sadulle enemmän rehevyyttä ja leikkisyyttä.

Avausnumerossa lavalla nähtiin sellainenkin soitinharvinaisuus kuin ofikleidi, vaskipuhaltimiin kuuluva, tenorisaksofonin ja bassoklarinetin risteytykseltä näyttävä soittopeli, jonka pienehkö osuus on kirjattu partituuriin, mutta kuitenkin se yleensä soitetaan pasuunalla.

Vitsistä visioksi

Illan odotetuin numero, Jukka Tiensuun pasuunakonsertto oli juuri sitä mitä Tiensuulta sopii odottaa – eli ei mitään ennalta odotettua.

Tämä konsertto on omiaan purkamaan modernia musiikkia kohtaan tunnettua pelkoa ja ahdistusta monimutkaisuudesta ja vaikeaselkoisuudesta. Todellisuudessa juuri mitään noin simppeliä, jopa alkeellisista harvoin kuulee; tätä älköön luultako negatiiviseksi kommentiksi, päinvastoin, sillä pienistä eleistä syntyy suuri teos.

Avausosa kikkailee pasuunalle epätyypillisillä, muutaman äänen mittaisilla, aksentoiduilla solistin signaaleilla, jotka orkesteri kaikuna toistaa. Sävelmateriaali vaikuttaa pohjautuvan yhteen ainoaan molliasteikkoon, josta välillä kuullaan kokonaisia pätkiä ihan sellaisenaan.

Kaunista, laulavaa hidasta osaa seuraa päätösvalssi, joka ei ole sukua sen enempää Straussien hovitansseille kuin Brahmsin ja Mahlerin ländlereillekään vaan ehkä eniten Ravelin La Valselle. Kaikessa on hurmaavalla tavalla aina ripaus jotain liikaa, mikä on omiaan pitämään kuulijan varpaillaan.

Kokonaisuutena konsertto on silattu hyvin omaperäisellä, kierolla huumorilla (sitä kai se on?), kuten niin usein ennenkin Tiensuun sävellyksissä. Solisti Darren Acosta otti tehtävästään kaiken irti – aivan suvereeni veto.

Kapellimestarilla koreografiansa

Istunto päättyi Mendelssohnin kolmanteen sinfoniaan, mutta koska po. säveltäjän sinfonioiden numerointi on suorastaan oma tieteenalansa, selvintä lienee puhua teoksesta sen lisänimellä, Skottilainen.

Mendelssohnin sinfonioista se on suurin ja vaikuttavin. Kaikilta osatekijöiltään musiikki saavuttaa jo 1800-luvun alkupuolella myöhäisromantiikan teosten mittasuhteet ja nousee hyvinkin Brahmsin sinfonioiden rinnalle.

Kapellimestari Nisonen viittoi informatiivisesti ja ansiokkaasti, mutta hiukan tahatonta komiikkaakin hänen gestiikkaansa sisältyi. Johtaja ilmiselvästi osasi asiansa, mutta kun nuori maestro antaa vasen käsi lanteilla ja oikea pystyssä vaskien raikua – se tuntuu eleeltä, joka on harjoiteltu, ei partituurin vaan peilin ääressä.

                                                                 MATTI LEHTONEN

Silkkiä, samettia ja sarkaa

Turun filharmonisen orkesterin konsertti Turun konserttitalossa 6.9.2019. Christian Vasquez, kapellimestari; Andrei Ionita, sello. Mascagni, Tshaikovski, Mahler.

Tuskin täyteläisempää romantiikan herkkutarjotinta musiikkiyleisölle voi tarjota kuin Turun filharmoninen orkesteri teki kauden avauskonsertissaan.

Pelin avaus intermezzolla Pietro Mascagnin oopperasta Cavalleria rusticana on tietysti helppo veto, mutta lämmittelynä illan muuta ohjelmaa varten juuri sopiva numero. Kokoluokka nimittäin kasvoi numero numerolta.

Tshaikovskin Rokokoo-variaatiot onkin jo aimo harppaus kohti tukevampaa sävelsisältöä vaikkakin puettuna silkkihepeneisiin. Säveltäjä noudattaa huolitellusti ja viimeistellen teoksen otsikkoa: musiikki ei uppoudu totutun tshaikovskimaisesti tunteiden syövereihin vaan leikittelee herkullisesti makustellen aiempien tyylikausien piirteillä.

Sellokonsertto (siitähän tässä on kyse) kysyy solistilta kaikenlaisia soiton ominaisuuksia hiukan eri tavalla kuin moni muu romantiikan ajan konsertto sellolle. Hillitty, jopa sievistelevä sävelkieli edellyttää solistilta samankaltaista ketteryyttä ja ymmärrystä pikkiriikkisten detaljien päälle kuin vaikkapa pitsin nypläys.

Viimeistään finaalissa Tshaikovski sen sijaan vaatii myös muskeleita, tosin ei sillä tavoin kuin painonnostajalta vaan kuin pikajuoksijalta – ja silti soundin on oltava kuin samettia. Nuori sellisti Andrei Ionita oli armoitettu tulkki tälle kaikelle. Soitossa oli harvinaislaatuista, itsestään selvää tarkkuutta ja täydellisyyttä.

Ehkä lopun huipennuksissa sellon forte olisi saanut nousta selvemmin esiin orkesterin säestyksestä, mutta niinpä niin – tämä on Turun konserttitalo, jonka akustiikassa moiset hienoudet eivät hevin toteudu. Ylimääräisenä Ionita hauskutti yleisöä marssilla Prokofjevin teoksesta, jonka nimeä en pysty muistamaan.

Ja jälleen syvemmäs romantiikan syövereihin – ehkä jo niiden läpi, nimittäin Mahlerin viidenteen sinfoniaan, jossa toden totta kuullaan koko maailma, säveltäjän omia sanoja käyttääkseni. Japanilainen haiku-runoilija tunnetusti sisällyttää ikuisuuden kolmeen säkeeseen ja 17 tavuun, mutta Mahlerilta siihen menee 75 minuuttia, ainakin viidennessä sinfoniassa.

Tämän suurenmoisen teoksen soittaminen on orkesterille työläs iltapuhde. Etenkin vaskille urakka on huomattava. Jo pelkästään ne soolot: Sinfonia alkaa tutulla trumpettisignaalilla, ja lisää tulee. Trumpetistia en valitettavasti tunnistanut, mutta suoritus oli vakuuttava. Vielä enemmän solistista soitettavaa on käyrätorvella, ja Tanja Nisonen soittikin ne osuudet erinomaisen kauniisti.

Jos nuorta Verdiä sanotaan historian parhaaksi humppasäveltäjäksi, samaa kunnianimitystä voisi tarjota foxtrotin sinfonian alalla Mahlerille. Mikään muukaan maanläheinen, korkeakulttuurista poikkeava ei ole hänelle vierasta, joskaan moukkamaisuudesta häntä ei voi moittia. Vaikkapa viitosen kuuluisa Adagietto – sellaista ihmeellistä, sanoin kuvaamatonta kauneutta vain harva säveltäjä on kyennyt luomaan.

Kapellimestari Christian Vasquezilla oli sinfonia hallussa. Hän karakterisoi osat tyylikkäästi ja kuitenkin riittävän särmikkäästi. Tansseissa oli mehevästi poljentoa muttei silti junttausta, eikä hidasta osaa kuorrutettu liialla hidastelulla.

Vasquez johti Mahlerin ulkomuistista, siis ilman partituuria. Se lienee merkittävä aikakirjoihin, siinä määrin mittavasta ja uskaliaasta urakasta on kyse. Silti etenkin sinfonian suuren fuugan muotoon kirjoitetussa päätösosassa ei olisi ollut pahitteeksi, vaikka kapellimestari olisi pystynyt näyttämään erinäisiä kinkkisiä sisääntuloja tarkemmin. Olisi varmaan selkiyttänyt sointikuvaa.

                                                                                       MATTI LEHTONEN