Urkujuhlat päättyivät urkujen juhlaan

 

Turun urkujuhlat 2020 päätöskonsertti (Turun tuomiokirkon urut 40 vuotta). Markku Hietaharju, urut. Bach, Vierne.

 

Turkulainen kulttuurihistoria on suomalaisittain ainutkertaisen monikerroksista. Kuten tunnettua, jo Beethovenia on täällä soitettu säveltäjän eläessä – puhumattakaan myöhemmistä säveltaiteen suuruuksista.

 

Ensimmäiset puhtaasti taidemusiikin esittämiseen soveltuvat urut Turun tuomiokirkossa lienee ollut 1720-luvun alusta lähtien, ja niitä uusittiin useaan otteeseen 1700-luvun kuluessa, viimeisenä porilaissyntyinen urkurakentaja Carl Torenberg 1796. Mitä musiikkia niillä sitten ikinä soitettiinkin, ainakin vuosilukujen valossa monet myöhäisbarokin mestarit pääsivät esiin.

 

Joka tapauksessa 1827 Turun suurpalo nollasi tilanteen, kun Domin urut tuhoutuivat ”niin perusteellisesti, ettei pillistöstä pystytty löytämään edes metallimöhkäleitä”, kuten Fabian Dahlström kertoo urkujen historiikissa. Urkupillithän valmistetaan pääasiassa tinan ja lyijyn seoksesta, ja konsa tuon materiaalin sulamispiste on hyvin alhainen, valtavan tulipalon aiheuttama kuumuus saa seoksen kiehumaan ja pärskymään ympäriinsä pieninä pisaroina.

 

Palon jälkeen Domissa on ollut kahdet urut. Ensin tukholmalainen Gustaf Andersson rakensi 55-äänikertaiset vuonna 1842, joita taas uudistettiin eri tavoin, muun muassa 1929, jolloin urkujen fasadia muokattiin perinjuurin. Nykyiset 81-äänikertaiset urut vuodelta 1980 ovat Veikko Virtasen (slangi-ilmaisuna ”Veikon kone”) tekemät, ja fasadin on suunnitellut arkkitehti Ola Laiho. Urkujen peruskorjaus ja rekisteröinnin tietokoneistaminen tehtiin 2007.

 

Domin urkujen äärellä jo nuorena

 

Turun tuomiokirkon urkujen 40-vuotisjuhla on siis hyvinkin juhlan aihe, varsinkin osana Turun urkujuhlia. Domin pikäaikainen pääurkuri Erkki Alikoski (1934-2013), kymmenien nuorien urkurien ja kuoronjohtajien ensimmäinen opettaja, soitti vihkiäiskonsertin 1980, ja tuolloin avustajana eli ”registranttina” toimi Domin nykyinen pääurkuri Markku Hietaharju. Hän puolestaan soitti sunnuntaina juhlakonsertin. Yksi pieni ympyrä sulkeutui osana suurta ketjua.

 

Moniaalle polveilevan konserttiohjelman sijaan Hietaharju oli valinnut soitettavakseen kompaktisti vain kaksi säveltäjänimeä, Johann Sebastian Bach ja Louis Vierne. Tavallaan vastakohdat, tavallaan hengenheimolaiset.

 

Bachin preludi ja fuuga BWV 548 lisänimeltään Kiila edustaa suurinta, mitä Bach urille, ehkä omimmalle soittimelleen kirjoitti. Sen rinnalle noussevat vain muutamat samoihin aikoihin sävelletyt muut fuugat alkusoittoineen ynnä tiettävästi hiukan varhaisempi, passacagliana tunnettu BWV 582.

 

Kiilan kuulin hiljattain Naantalissa Ville Urposen soittamana, joten sen muiston perusteella voinen hiukan vertailla. Urposen esitys oli kiivas, kiihkeä ja vauhdikas, kun taas Hietaharjun klassisen sopusuhtainen, ylevä ja harras. Bachin huikeisiin sfääreihin kohoavat kehittelyt juoksutuksineen tiivistyivät kummankin soitossa, vaikkakin erilaisina.

 

Kieliäänikerroille kyytiä

 

Jos Kiila kuultiinkin Silbermann-henkisessä, kirkkaassa sointikylvyssä, Bachin koraalin Christ lag in Todesbanden Hietaharju soitti hyvinkin rohkealla kieliäänikerralla, mikä valinta kuitenkin puolsi paikkaansa. Myös Jesu meine Freude -urkukoraalin esitys teki oikeutta noille tutuille musiikin teemoille.

 

Konsertin valtaisaksi päätökseksi Hietaharju soitti Louis Viernen (1870-1937) kuudennen urkusinfonian. Teosvalinta on toisaalta ilmeinen, toisaalta uskalias.

 

Vierne ei nimittäin todellakaan ole se säveltäjänimi, johon turvaudutaan haluttaessa soittaa yleisöä viihdyttävää musiikkia. Säveltäjän urkusinfonioista kuultiin nyt siis viimeinen, h-molli. Sen sävelkieli on hyvin kompleksista, mutta hyvinkin loogista, tematiikaltaan selkeää ja emotionaalisesti väkevää.

 

Tunneasteikolla musiikki tuntuu kamppailevan osasta toiseen tuskasta seestymiseen. Ahdistunut ja raivoisa avausosa saa jatkokseen meditatiivisen aarian, joka viimeistään tuo mieleen Viernen vaikutuksen Ranskan myöhempään urkumusiikkiin: Messiaenin säveltaidetta tuskin voisi kuvitella ilman Vierneä, vaikka niiden eroavuudetkin ovat ilmeiset, 

 

Scherzo on huikea ja ennen kaikkea rohkea, merkillinen absurdi sirkus, jossa tahtia määrää rääkyvä, hullu valssi, josta ei irvokkaitakaan sävyjä puutu.  Hietaharju sai vakuuttavalla tavalla esiin äänikertavalinnoillaan musiikissa riehuvan ironian, suorastaan pandemoniumin. Jälleen hidas osa adagio vie alun aarialta kaiken melankolisuuden ja kääntää sen jeremiadiksi, valituslauluksi.

 

Hämmentävällä tavalla Vierne toteuttaa teoksen finaalissa pienoisen ihmeen: musiikki pursuaa riemua, valoa, voiton tunnetta ja säihkyvää iloa. Tässäkin kohtaa urkutaiteilija Hietaharjun osaaminen kuului säkenöivänä soivien rekisteröintien valintana. Ilmankos tätä finaalia soitetaan usein erillisenä numerona urkukonserteissa.

 

Siinä missä Bachin klassinen preludi ja fuuga toteuttivat kuvan Domin urkujen pääpillistön säihkyvästä soinnista, pleno-rekiteröinnistä sointikruunuineen, Viernen sinfoniassa urkuri antoi suurten katedraaliurkujen rikkaalle kieliäänikertapillistölle kyytiä, tilaisuuden osoittaa kaikki se huikea arsenaali, joka tähän ”Veikon koneeseen” on kätketty.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Kissa ja kuuma puuro

 Ville Urposen urkukonsertti Naantalin kirkossa 6.8.2020

Naantalin kirkon urut täyttävät tänä vuonna 30 vuotta, ja kauhunsekaisen ihastuksen vallassa muistelen, miten 1990 kuuntelin urkuri Hans Fagiuksen soittaman vihkijäiskonsertin. Alan tulla vanhaksi.

Moista asiaa fundeerasin istuessa Naantalin kirkossa Ville Urposen konsertin alkua odotellen.

Konsertin ohjelma oli linjakkaasti rakennettu kokonaan saksalaisesta barokkimusiikista - sellaisenaan valtava aarreaitta. Ja kun siitä puhutaan, asiaa vähänkään penkoneen ajatukset tuskin voivat sivuuttaa Johann Sebastian Bachia.

Niin keskeinen ja kaikkea ympärillä olevaa syleilevä (tai varjostava) merkitys kuin Bachin musiikilla onkin, häntä ennen ja hänen aikanaan sävellettin myös paljon muuta hienoa ja ilmaisuvoimaista musiikkia. Säveltäjän viaksi tuskin voi laskea sitä, ettei hän satu olemaan J.S. Bach.

Urponen kävi läpi lukuisia aikakauden säveltäjiä ja heidän myötään monia ajan sävellystyylejä, muotoja ja tekniikoita Buxtehuden tutuhkosta d-molli toccatasta Waltherin Jesu meine Freude -partitaan ja Bruhnsin fantasiamaiseen e-molli preludiin.

Juonnetut konsertit ovat usein perin korneja ja pitkäveteisiä, mutta sitä ei mitenkään voi sanoa Risto Nordellin hauskoista, näkemyksellisistä ja tietoa pursuavista spiikeistä, joilla hän konsertin kulkua siivitti. Nordellin jutut myös asemoivat baijerilaisen Johann Pacelbelin erilleern illan muista, pohjoissaksalaisista urkusäveltäjistä.

Urponenkin heitti Pachelbelin Sebaldina-aariassa kuuluviin sangen rohkeita kieliäänikertavalintoja, jotka aistikkaasti korostivat musiikin ominaislaatua.

Ja sitten se puuro, jota koko konsertin ajan oli kierretty - ukko-Bach. Minua kukaan urkuri voisi tuskin suuremmin ilahduttaa kuin soittamalla Bachin ihmeellisen, valtavan e-molli preludin ja fuugan liikanimeltään Kiila.

Sen rinnalla maalliset mietteet kutistuvat, murheet murenevat ja arki kaikkoaa. Kaikki urkutaiteesta - ja musiikista ylipäänsä - tiedetty on koottu siinä yhteen teokseen... kuin Sikstuksen kappelin freskot Vatikaanissa tai Firenzen tuomiokirkon arkkitehtuuri tai Viscontin parhaat elokuvat, kukin omalla alallaan.

Maallisessa mielessä Kiila on teknisesti valtava haaste urkurille, ja niinpä vain Urponen kaikkensa peliin heittgäen suoriutui siitä mestarillisesti.

Eläviin konsertteihin siis vihdoin päästiin, ja puute olikin tällä alalla huutava. Kunpa ei nyt vain jouduttaisi takaisin samaan ankeuteen.

                                                                            MATTI LEHTONEN

Kansasta kansalle taiteen kautta

 Rauman Festivo-musiikkijuhlien avajaiskonsertti 5.8.2020 Posellissa.

Jotain ylevyydessään likimain raamatullisia ajatuksia puheenparsineen liikkui mielessäni köntystäessäni Rauman Poselli-kulttuuritaloon - ensimmäinen live-konsertti yli puoleen vuoteen!

Ja erityisen sopivaa onkin aloittaa kamarimusiikista, joka lienee kaiken säveltaiteen kantamuoto, sillä yhdessähän on kivempi tuottaa ääniä mistä välineestä hyvänsä kuin yksin. Niin uskoisin esi-isiemmekin muinoin todenneen. Rauman Festivossa ei välttämättä asiaa ollut ajateltu aivan näin, mutta kansanmusiikki oli joka tapauksessa avajaiskonsertin teema.

Materiaaliahan on runsain määrin, konsa kansanmusiikki on aikojen mennen kiinnostanut ja innottanut lukemattomia säveltäjiä. Yksi ilmeisimmistä on unkarilainen Béla Bartók, jonka tuotantoa tuskin voisi mieltää sellaisena kuin se tunnetaan ilman etnisiä vaikutteita. 

Romanialaiset kansantanssit Sz. 56 edustaa asiaansa komeimmillaan. Kappaleet on valittu täydentämään toisiaan tunnelman ja tekstuurin puolesta, vaikkakin vilkkaat tempot ovat etusijalla. Musiikki sisältää kosolti virtuoottista satsia, eksoottisia asteikoita ynnä kipakoita rytmejä, joilla yleisö temmataan mukaan. Viulisti Jan Söderblomin (Festivon taiteellinen johtaja) ja pianisti Anna Laakson esitys oli mukavan tuikea ja kipakka.

Enpä äkkiä keksisi hauskempaa ja iskevämpää vastavetoa Bartókille kuin Manuel Fallan usein esitetyt ja aina yhtä tenhovoimaiset kansanlaulut, tällä kertaa sellolle ja pianolle versioituina. Vaikkakin säveltäjien temperamentissa on samankaltaisuuksia, musiikin etniset ominaisuudet tulevat kuitenkin lopulta esiin. Sellisti Lauri Kankkunen ja Anna Laakso pianon ääressä nostivat kauniisti esiin musiikin finessit raivosta melankoliaan ja surusta hellyyteen.

Jos kohta ohjelman Falla-osasto oli tuttua, Rebecca Clarken (1886-1979) viululle ja laululle sovittamat englantilaiset laulut eivät taatusti olleet. Sovitus on sangen onnistunut viulun ja lauluäänen luodessa ihan kaksin melodioiden lisäksi myös harmoniat.

Mezzosopraano Charlotte Hellekant jatkoi iltapuhdettaan Beethovenin skottilaisten laulujen parissa. Tällä kohdin oltiin koko konserttiohjelman ytimessä: niin tuttu säveltäjä kuin Beethoven onkin, harvapa häntä mieltää etnomusikologiksi, siis kansanmusiikin penkojaksi. Mestarin laulut opuksessa 108 ovat kuitenkin mitä hurmaavimpia, ihastuttavia tutkielmia siitä, miten kansanomainen herkkyys voidaan jalostaa edelleen kamarimusiikiksi - ja lopulta kumpikin osatekijä rikastuu.

Beethovenin laulut oli nokkelasti sommiteltu yhdeksi kokonaisuudeksi Muuan-kansanmusiikkitrion soiton lomaan. Idea korosti hauskasti laulujen etnistä perintöä, ja kokonaisuus oli perin ihastuttava.

Kaikkineen Festivon avajaiskonsertti oli paraatiesimerkki mielenkiintoisen konserttiohjelman suunnittelusta. Kokonaisuus oli looginen muttei mitenkään tavanomainen, ja erilaisten elementtien yhdistely ja vastakkainasettelu avasi poikkeusolojen kolhimalle kansalle taatusti virkistävän nautinnon.

                                                        MATTI LEHTONEN