Joulun parasta musiikkia

 Johann Sebastian Bachin Jouluoratorio, kantaatit I – III Martin kirkossa 18.12.2021. Key Ensemble, Käsinpoimintaorkesteri. Teemu Honkanen, kapellimestari; Heikki Rainio, evankelista; Maikki Säikkä ja Nathalia Hyvänen Kanerva, sopraano; Sanna Kola, altto; Teemu Mustonen, tenori; Johann Tilli, basso.

No saatiinhan Turkuunkin täksi jouluksi suuren kirkkomusiikkiteoksen esitys! Ainahan sen ei tietenkään tarvitse olla juuri Bachin Jouluoratorio – vaihtoehtoja on kyllä yllin kyllin – vaikka kummastipa juuri tuo teos puoltaa paikkaansa ja säilyttää keskeisen asemansa.

Edellisen kerran sama teos kuultiin Turussa parikymmentä vuotta sitten. Äänessä olivat Turun linnan kamarikuoro ja TFO, kapellimestarina Juha Kangas ja paikkana Mikaelinkirkko. Samoin kuin nyt, teos kuultiin perinteiseen tapaan kahdessa osassa.

Mutta tilaa olisi vaikka miten monelle teokselle – miten olisi vaikka jokin monikuoroinen mestariteos historian hämäristä tai jokin 1900-luvun aikaansaannoksista? Tai yhdistelmä molemmista?

Huimat tempot

Teemu Honkanen piti nyt kuullussa esityksessä rapsakkaa vauhtia yllä – kolmen kantaatin läpiviemiseen meni jokseenkin tarkkaan 82 minuuttia, ja kun vielä lasketaan kantaattien väliset lyhyet tauot, tulkinnan voi todeta olleen ihan sieltä kipakoimmasta päästä.

Lujimmille noissa tempoissa joutuu kuoro, puhutaanpa sitten lauluteknisistä seikoista taikka polyfonian selkeydestä. Key Ensemblellä toki on kyllin kompetenssia tämänkin haasteen selättämiseen.

Riuska tempo on tietenkin avain myös tyylilliseen asianmukaisuuteen kokonaisuudessaan. Laulutapa on pidettävä keveänä, musiikin fraasit lennokkaina. Paatosta ja pönäkkyyttä on kartettava.

Kuoron ja Käsinpoimintaorkesterin musisointi oli lennokasta ja riittävän tarkkaa jopa kolmoskantaatin päätösosan huimapäisessä vauhdissa.

Solisteja omista riveistä

Esityksen solisteiksi oli nostettu kuoron omia laulajia, mikä hienona ratkaisuna merkille pantakoon. Eniten laulettavaa oratorion alkupuoliskolla on alttosolistilla. Sanna Kola oli sinut tehtävän kanssa, kauniisti ja levollisesti fraseerattua musisointia. Sopraanon osuus ei ole yhtä laaja, mutta Maikki Säikkä lauloi sen juuri kuten pitikin. Enkelin pienen osuuden esitti Nathalia Hyvärinen Kanerva.

Tenorin huippuvaikea aaria Frohe Hirten kysyy oikeastaan ihan barokkispesialistia, ja Teemu Mustonen suoriutui numerosta oikein tyylikkäästi. Basso Johann Tillin ääni jymisi jylhää auktoriteetia. Sadoissa evankelistantehtävissä rutinoitunut Heikki Rainio tipahti yllättävästi kertaalleen kokonaan kärryiltä, muilta osin esitys oli tuttua kvaliteettia.

Jouluoratorion esitys kuuluu olevan Teemu Honkasen viimeinen produktio Keyn taiteellisena johtajana. Hyvin hän on työssään onnistunut: Turkuun on saatu ammattitason laulajisto, joka kapasiteetti venyy kaikkeen kuoromusiikkiin vanhasta kaikkein uusimpaan. Haastavatkin konserttiohjelmat valmistuvat niin nopeasti, että konsertointifrekvenssi on huima.

Samalla kun jäämme odottelemaan oratorion jälkipuoliskoa toisena uudenvuodenpäivänä, odotamme myös uuden kuoromestarin astumista kookkaisiin saappaisiin. Hyvää joulua!

                                                                                       MATTI LEHTONEN

 

Ei saa unohtaa

 

Olli Kortekankaan ooppera Koria täti, kantaesitys Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 17.12.2021. Libretto Tommi Kinnunen; ohjaus Pertti Sveholm; lavasteet Jani Uljas; puvut Tiina Valkama; valot Timo Alhanen. Päivi Nisula, sopraano; Jukka Nykänen, piano ja musiikin johto; Henna Jämsä, klarinetti; Aino Nisula, lyömäsoittimet. Saaristo-oopperan tuotanto.

Muistisairaan, unohdetun vanhuksen maailma tuntuu pakostakin meille kaikille tavallisen arjen ja elämän syrjässä roikkuville vieraalta, kaukaiselta. Jo määre ’unohdettu’ sen sanoo: hänen tilanteensa tietää vain unohdettu itse.

Tommi Kinnusen libretto uutuusoopperaan Koria täti perustuu todellisuuteen, kirjoittajan muistoon tapauksesta eräässä pohjalaistalossa taannoin. Vanha emäntä on sairastunut dementiaan, ja hänet on teljetty yksinäiseen huoneeseen seuranaan vain muistot ja ne vähäiset näkymät, jotka ikkunasta aukeavat.

Monologioopperan osaaja

Olli Kortekankaalle tällainen asetelma vaikuttaa sopivan hyvin luontevasti oopperan lähtökohdaksi – tunnetaanhan hänet jo vanhastaan monologioopperan osaajana. Ensimmäinen teos tällä alalla oli Oma vika, itsemurhan tehneen tyttären isän tuntojen luotaus vuodelta 2015, ja jälkimmäinen Ende und Beginn, natsien vangitseman ja murhaaman papin kertomus, joka kantaesitettiin vastikään elokuussa.

Kaikissa taustalla on todellisuus, mikä ei tietenkään sinänsä ole siirrettävissä näyttämöteokseksi. Korian tädin tapaan edeltäjissäkin on kyse pienen ihmisen suuresta tragediasta, joka draamaksi muuttuakseen kuitenkin vaatii ytimen, dramatisoinnin.

Koria täti alkaa kuvauksella siitä, miten vanha nainen etsi kuumeisesti huoneensa muutamaan laatikkoon kadonneista vanhoja kiiltokuvia – niiden mukaan hän on kutsumanimensäkin saanut. Dementikon vähäiset ajatuksentyngät harhailevat siinne tänne, muistoja vallasta ja voimasta, lapsista ja lopulta kaiken hiipumisesta ja kutistumisesta yhden huoneen kokoiseksi imperiumiksi.

Iskevä musiikkidramaturgia

Koria täti on kuin musiikkidramaturgian oppikirja. Säveltäjä yhdistelee suvereenisti erilaisia tyylejä ja keinovaroja tavalla, joka on tehossaan samaa luokkaa kuin vaikkapa Alban Bergin oopperat.

Tädin vähäistä ajatuksenjuoksua Kortekangas sävelittää monin kohdin hyvin epädramaattisella musiikilla, kuten sooloklarinetin pitkä, polveileva melodia. Tädin replikointi on suuresti melodraamaa, puhetta musiikin säestyksellä.

Draama tiivistyy, kun täti näkee ikkunasta naapurin tytön tuomassa joulukukkaa, tytön, jolle hän on aikoinaan antanut muutaman korean kiiltokuvan. Mutta tyttö ei tulekaan tädin luo, täti ei saakaan edes nähdä joulukukkaa. Täti voi vain kuunnella oven raosta, nuuskia ilman tuoksuja. Musiikki tiivistyy äärimmäisen tiheäksi, polyfoniseksi kentäksi, kun tädin suru paljastuu kaikessa karuudessaan.

Lopun hiipuessa eräänlaiseksi elegiaksi säveltäjä päätyy vapaatonaalisesti yhdisteltyihin kolmisointuharmonioihin. Tuska väistyy, tilalle tulee hiljainen apatia ja ahdistus. Kaikki jatkuu samana.

Täydellinen toteutus

Uutuusoopperan näyttämötoteutus ei suuria vaadi, vain ankea huone laatikoineen ja kulahtaneine vaateparsineen.

Ohjauksen tarkkuus on sitäkin olennaisempaa. Tädillä on oman suuruuden muistot, asema muita vahvempana ja isompana: ”Me ollahan trappua ylempänä muita.”  Vanhan naisen ahdinko taas on raadollista, kaunistautuminen parin papiljotin kiertämistä ja vanhan villashaalin kietomista harteille.

Kun keinovarat ovat pienet, vähäinenkin ele merkitsee. Oopperan ainokaisen roolin esittäjä Päivi Nisula todella panee itsensä likoon niin laulullisesti kuin gestisestikin, ja ohjaaja Pertti Sveholm saa aiempien, runsaan kymmenen oopperaohjauksen jälkeen komean sulan hattuunsa.

Pienen soitinyhtyeen musisointi on kellontarkkaa. Kuten todettu, musiikin tyylit ovat monet ja haasteet sitä myöten. Jukka Nykäsellä oli pieni ensemble hallussaan, ja klarinetisti Henna Jämsä ja lyömäsoittaja Aino Nisula soittivat osuutensa nappiin.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Aitoa Puccinia – ja jopa aariaharvinaisuus

 

Giacomo Puccinin yksinäytöksinen ooppera Suor Angelica Martin kirkossa 3.12.2021. Keskeisissä rooleissa mm. Annukka Kuivisto, Margit Westerlund, Milagros del Pilar Samanamud Loli ja Kristina Raudanen; muissa rooleissa Turun taideakatemian sekä Turun konservatorion ja musiikkiopiston opiskelijoita; musiikin valmennus ja piano Marko Autio; urut Pami Karvonen; ohjaus Laura Hurme; valot Taina Möysä ja Ville Salminen; puvut Kaarina Kopola.  

Kun oopperan tekemiseen ryhdytään isojen kulttuurilaitosten ulkopuolella, resurssikysymykset nousevat jyrkkinä eteen – mistä orkesteri, mistä sopiva tila? Muun muassa.

Toimivaksi ratkaisuksi on viime aikoina alettu hyväksyä urut korvaamaan orkesteria, ja urkujen myötä tilakysymyskin ratkeaa kuin itsestään – tietenkin kirkko. Kun vielä teokseksi valitaan Giacomo Puccinin Suor Angelica, jonka tapahtumat sijoittuvat luostariin, kokonaisuus alkaakin olla toteuttamista vaille valmis.

Martin kirkon etuosa soveltuu mainiosti alkeelliseksi näyttämöksi, ja sen sivussa on sopivasti tilaa uruille ja Turun oopperakammarin tuotannossa myös pianolle.

Perusteltu teosvalinta

Suor Angelica (1917) on taiteellisestikin erinomaisesti perusteltu teosvalinta. Kolmen oopperan kokonaisuus, Il trittico edustaa säveltäjänsä myöhäistuotantoa – sen jälkeen syntyi enää Turandot -, ja sen sävelkieli on hyvin persoonallista, rohkeaakin.

Puccini liputti niin sanoin kuin teoinkin värikylläisyyden puolesta, mutta juuri Suor Angelicassa hän menettelee toisin. Vaikka musiikki onkin väärentämätöntä vuosikerta-Puccinia, sävelkieli on yllättävän yksipuista, tyylillisesti yksissä raameissa pysyvää. Teosta ei kovin usein esitetä.

Puccini piti värikkyyttä draamallisen tehokkuuden ehdottomana edellytyksenä, minkä on hän ilmaisi suorasanaisesti arvostellessaan Debussyn Pelleas ja Melisande -oopperaa liiallisesta pidättäytymisestä hyvin rajattuun musiikilliseen materiaaliin.

Puhutaan tietenkin suuressa määrin makuasioista, mutta omine korvineni kuunnellen Suor Angelican musiikillinen dramaturgia toimii oikein hyvin.

Aariarariteetti täkynä

Turussa kuullun toteutuksen huippukiinnostava yksityiskohta oli tietenkin sopraanoaaria Amici fiori, jonka Puccini kirjoitti oopperan lopulle. Se esitettiin joissakin teoksen varhaisissa toteutuksissa, mutta säveltäjä poisti sen lopulta.

Se on hienokseltaan syrjässä teoksen harmoniamaailmasta, mutta syy Puccinin ratkaisuun oli tiettävästi dramaturginen: hän ei halunnut pidentää lopun itsemurhakohtausta. Mikään aivan tavaton rariteetti Amici fiori ei ole, onhan se levytettykin, mutta hyvinkin huomion arvoinen tapaus – Puccini-kirjallisuudessa siitä ei pääasiassa ole halaistua sanaa, ja varsinaisessa alan raamatussa, Mosco Carnerin kirjoittamassa elämäkerrassakin se mainitaan vain alaviitteessä.

Aaria on kaunis esimerkki siitä, miten myöhäisromantiikan viimeisiin tulenkantajiin lukeutunut Puccinikin tutkiskeli tonaliteetin venyvyyttä – aivan kuten noihin aikoihin tahoillaan myös Debussy, Sibelius, Strauss ja monet muut, kukin erilaisin lopputuloksin.

Osaavat opiskelijat

Suor Angelica toteutettiin siis suurelta osin opiskelijavoimin, ja pedagogisessa mielessäkin se on mitä oivallisin teosvalinta: erikokoisia, pienehköjä rooleja on lukuisia, joten tarjolla on kosolti sopivia tehtäviä erilaisilla valmiuksilla varustetuille laulajille.

Pedagogiikan puolesta teoksen puute on miesroolien puute - onhan nimittäin oletettavaa, että turkulaisissa oppilaitoksissa on laulajia myös matalissa äänityypeissä.

Kaikissa toteutuksen rooleissa oli joka tapauksessa tehtävän haasteisiin sopiva esittäjä. Laulu oli puhdasta, tekstistä sai selvän ja äänet kantoivat hyvin saliin asti. Kuoro-osuudet olivat oikein tarkat niin rytmin kuin intonaationkin kantilta.

 Musiikki hyvin hanskassa

Nimiosa on hyvin suuri ja etenkin ylimääräisellä aarialla raskautettuna huomattavan vaativa. Annukka Kuivistolla on rooliin juuri oikea, hiukan mezzon vivahtava, tummahko äänenväri ja korkeutta löytyi vaivattomasti. Draamalliseen italialaislaulettavaan volyymiakin saatiin kyllin, mutta jos vain ääni soisi hieman vapautuneemmin etenkin korkeissa sävelissä, läpäisyvoimakin varmaan lisääntyisi.

Margit Westerlund teki ruhtinattaren roolin hienosti karakterisoiden – siinäpä ääni, jonka sointi todella puhkeaa kukkaan ylärekisterissä. Milagros del Pilar Samanamud Lolin heleä koloratuuri oli ihastuttavaa kuultavaa.

Orkesterin virkaa tehneet pianisti Marko Autio ja urkuri Pami Karvonen tekivät kaiken tarvittavan.

Ei näyttämökikkoja - paitsi yksi

Näyttämöllisesti Suor Angelica oli toteutettu juuri kuten pitääkin – ei turhaa kikkailua, mutta kaikki tarpeellinen. Valaisu oli oikein tehokas.

Neitsyt Marian ilmestyminen näkyviin päätöskohtauksessa oli minusta kökkö joskin peri-italialaiselta haiskahtava idea. Lopun taivaallisen näyn olisi voinut toteuttaa mieluummin vaikka samalla tavoin kuin Kokkosen Viimeisten kiusausten päätöksessä yleensä: kuoleva vain kulkee kohti kirkasta valoa.

                                                                 MATTI LEHTONEN

Bachia kotikirkossa

 

Johann Sebastian Bach: Works for Organ. Jan Lehtola, Pispalan kirkon urut. (JJVCD-229, 1 cd)

Urkutaiteilija Jan Lehtola on syntynyt ja kasvanut Tampereen Pispalassa, mikä onkin ihan hauska ja pätevä syy valita Pispalan kirkon urut instrumentiksi Bach-levytyksen toteuttamiseen. Lehtola on itse suunnitellut urkujen disposition, ja soitin on ensiluokkainen, tehtävään sopiva – onhan se Bachin itsekin soittamien Silbermann-urkujen esikuvan mukaan rakennettu.

Aloitus on komea. Lehtola jäsentelee preludin esimerkillisen selkeästi ja artikuloi trokee-rytmit ehdottoman kipakasti, suorastaan äkeästi vailla minkäänlaisia lipeämiä tai liudentumia. Samoin kaikuefektit toteutuvat graafisen selkeinä. Niiden vastapainona juoksutukset soljuvat vuolaina ja vapautuneina.

Fuugaan Lehtola ryhtyy rauhallisen määrätietoisella otteelle juhlavassa, verkkaisehkossa tempossa. Tempovalinta on sikälikin osuva, että se antaa tilaa temponvaihteluille kolmoisfuugan teemojen karakterisoinnissa.

Lyyriset sonaatit

Avauksen vakavuudella ja dramatiikalle antaa ihastuttavan vastapainon triosonaattien hienostunut lyyrisyys. Ne edustavatkin tyylillistä siirtymää teosbarokista kohti uudempaa ilmaisua, joka sittemmin huipentui Mozartin tuotannossa.

Bachin kolmiosaiset triosonaatit poikkeavat myös rakenteensa puolesta perinteisistä barokkiajan neliosaisista kirkkosonaateista.

C-duuri ja c-molli sonaatin BWV 526 ja 529 taiturillisuus on sekin toisenlaista kuin fuugien ja perustuu ilmeisen, säihkyvän hurjuuden sijasta kamarimusiikilliseen eleganssiin, käsien ja jalkion roolien itsenäisyyteen ja millintarkkaan yhteistyöhön.

Värikäs näytetyö

Lorenz Christoph Mizler (1711-78) oli huomattavan oppinut mies. Hänet tunnettiin edistyksellisenä fyysikkona ja matemaatikkona, historioitsijana, kirjanpainajana ja jossain määrin myös säveltäjänä. Historiankirjoihin hän on kuitenkin jäänyt nimeään kantavan musiikkitieteellisen kirjeenvaihtoseuran perustajana.

Seuran jäseniä olivat muun muassa Georg Philipp Telemann, Georg Friedrich Händel ja Carl Heinrich Graun. Jäseniltä edellytettiin polyfonisen sävellystekniikan hallitsemista ja sen ideana oli vaihtaa ideoita ja kokemuksia musiikkitieteellistä pohdiskelua varten.

Bach sävelsi 1747 tuttuun Lutherin jouluvirteen kanoniset muunnelmat BWV 769 näytteeksi Mizlerin seuran jäsenyyttä silmällä pitäen. Kaanon, tuo fuugan pikkuveli, toteutuu tavattoman moni-ilmeisenä, niin sävellystekniikassa kuin Lehtolan aistikkaissa rekisteröinneissäkin.

Fuugan jylhä yrmeys

Levyn päätökseksi palataan vielä siihen osaan Bachin urkutuotannosta, joka on ehkä kaikkein tutuin ja tunnusomaisin h-molli preludissa ja fuugassa BWV 544. Kuten avausnumerossakin Lehtola erittelee satsia ankaran systemaattisesti.

Teos on sisäisiltä mittasuhteiltaan yksi Bachin valtaisimmista aikaansaannoksista. Preludin säteilevä briljanssin ja fuugan jylhä yrmeys nostavat musiikin kohti taivaita, jonne säveltäjä sen omien sanojensakin mukaan oli suunnannut.

Mainittakoon vielä levyn kansi, joka kodikkuudessaan poikkeaa urkumusiikkitallenteiden pompöösistä tyylistä iloisesti edukseen.

                                                                                       MATTI LEHTONEN