Tauno Marttinen: Orchestral Works. Linnunrata, Rembrandt, Fauni, Damai Lama, Kokko, Väinämöisen synty. Radion sinfoniaorkesteri, johtajina Tuomas Hannikainen, Erik Cronvall, Petri Sakari ja Leif Segerstam. Finlandia Classics (1 cd).
Erkki
Salmenhaara: Symphonies 2, 3 & 4. Radion sinfoniaorkesteri, johtajina Paavo
Berglund, Petri Komulainen ja Ulf Söderblom. Finlandia Classics (1 cd).
Tauno
Marttinen
(1912–2008) ja Erkki Salmenhaara (1941-2008), siinäpä kaksi säveltäjää,
joiden tuotannon tuntijoiden luettelo lienee yksi maailman ohuimmista
painotuotteista. Kuitenkin kumpikin loi etenkin 1960-luvulla teoksia, joita
tuskin voi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.
Marttisen
tuotanto on kaikkineen valtaisan laaja, satoja opuksia. Salmenhaaran
teosluettelo on huomattavasti suppeampi, ja hän jäi historian lehdille sävellystyön lisäksi musiikkitieteilijänä, tutkijana ja opettajana.
Suurpiirteinen
sävelmaalari
Marttinen
aloitti säveltäjänä jo 40-luvulla romanttisella tyylillä, mutta kääntyi
50-luvun lopulla atonaalisuuden suuntaan. Hänen varhaistyylinsä ei ollut
vakuuttanut kriitikoita sen enempää kuin suurta yleisöäkään, ja uutta linjaa
taas tiettävästi pidettiin ulkokohtaisena, siis ei omasta ilmaisutarpeesta
syntyneenä ratkaisuna.
Tyylin
vaihtaminen ei varmaankaan sinänsä tee kenestäkään parempaa säveltäjää, mutta
uusia luovuuden näköaloja se saattaa hyvinkin avata. Uuden,
dodekafonikko-Marttisen hienoin aikaansaannos onkin levyn avausraita Linnunrata
(1961), jossa säveltäjä soveltaa jo täysimääräisesti rivitekniikkaa.
Enemmän kuin
mikään kivikovien rakennelmien luoja Marttinen oli yhä silti pikemminkin
koloristi, omimmillaan orkesterifantasioiden luojana. Linnunrata on
ekspressionistinen sävelmaalaus, ja sitä voisi vilpittömästi suositella
sinfoniakonsertin avausnumeroksi.
Marttinen
erkani varsinaisesta dodekafoniasta yhtä pian kuin oli siihen päätynytkin – jo
soolosellolle ja orkesterille kirjoitetussa Rembrandtissa (1962)
rivitekniikka on vain hyvin väljä viitekehys, ja 12-sävelisuuden rinnalla
säveltäjä käyttää modaalisia sävelkulkuja ja ilmiselviä tonaalisia vivahteita.
Fauni (1965) on alkumetreiltään mitä
selvimmin sukua Wagnerin Tristanille, etenkin sen kolmannen
näytöksen alkusoitolle: kummankin alulla on karakteriltaan ja
fraasirakenteeltaan samanlainen, haikeansävyinen oboesoolo.
Enemmän kuin
germaanisessa tarustossa ja saksalaisessa romantiikassa teoksen kaikupohja on
kylläkin eksoottisemmissa maisemissa: sävyjä haetaan itämaisista tunnelmista.
Samoin kuin Rembrandtissa
myös sellokonsertossa Damai Lama (1966) soolo-osuuden soittaa Seppo
Laamanen. Huolimatta solistin taituruudesta teos ei oikein ota tulta eikä
vedä puoleensa.
Vanhin
levylle taltioitu kappale on vuonna 1956 syntynyt Kokko, ilman lintu
mezzosopraanolle ja orkesterille. Se alkaa laajalla vokaliisilla, jonka aikana
paljastuu sukulaisuus esimerkiksi monen myöhäisromanttisen/ekspressionistisen
suomalaisen orkesterilaulun kanssa. Eeva-Liisa Saarinen on soolostemman
ansiokas esittäjä.
Jos edellä
mainittu Tristan-viittaus tuntuu selvältä, vielä enemmän huomiota
herättää Väinämöisen synnyn (1981) linkki Ravelin Boleroon;
voisi puhua jopa suoranaisesta sitaatista. Teos edustaa selvästä myöhäisempää
aikakautta kuin levyn muu sisältö.
Lyhyen teoksen
rakenne on simppeli: Puoliväliin saakka se etenee korkeiden jousten
flageolettikentän säestämänä matalien jousten laajoina melodiakaarroksina.
Lyhyen purkauksen jälkeen seuraa oboen soittama bolero, jota tamburiini ja
jousten pizzicatot säestävät. Teos päättyy ponnekkaaseen loppulausekkeeseen
tutti-orkesterilla.
Vakavailmeinen
sinfonikko
Erkki
Salmenhaara aloittaa toisen sinfoniansa (1963/66) pitkälinjaisella matalien jousten
melodialla, jonka alku voisi olla peräisin kenen hyvänsä myöhäisromantikon
pelikirjasta. Vähitellen satsi moniäänistyy muodostaen polyfonisen
kokonaisuuden. Kudos tiivistyy tiivistymistään tiheäksi sointikentäksi, joka
vivahtaa vahvasti säveltäjän oppi-isään, György Ligetiin.
Ekspressiivinen,
melodinen polyfonia vaihtelee sointikenttämäisen satsin kanssa. Hitaita
ääriosia kontrastoiva allegro-osa on sangen lyhyt eikä sekään mielly nopeaksi
pitkien sävelten luoman staattisen tunnelman vuoksi. Sinfonia päättyy
jännittävästi ponnekkaisiin akordeihin, jotka lopulta hiipuvat pois.
Kolmannessa
sinfoniassaan (1963/64) Salmenhaara kirjoittaa varsin konventionaaliseen
tyyliin dodekafonista satsia, vaikka alun lyömäsoitinrepliikit tuntuvatkin
lupailevan jotain kokeellisempaa. Teoksen kaikkia kolmea osaa leimaa hidas
tempo, läpikuultava satsi ja vakava tunnelma.
Varsin pian
kolmannen sinfonian jälkeen yhä selkeämmät viitteet tonaalisuuden suuntaan
alkoivat saada sijaa Salmenhaaran musiikissa. Niinpä neljäs (1971/72) poikkeaa
edellisistä kahdesta huomattavasti ja tuo vääjäämättä mieleen Sibeliuksen,
erityisesti Tapiolan – tyylialluusio on aivan ilmeinen; Salmenhaaran Tapiolaa
analysoiva tutkimushan oli julkaistu vuonna 1970.
Radion
sinfoniaorkesterin taltioinnit ovat peräisin vuosilta 1966-76, ja orkesteri on tehtävänsä
tasalla. Toisaalta soitannan kulmikkuus ja arkisuus ynnä ajoittaiset
yksittäiset lipeämät eivät enää nykypäivänä tulisi kysymykseenkään.
Summana voisi
todeta, että niin Marttisen kuin Salmenhaarankin sävellykset ovat ajat sitten
pudonneet kantaohjelmiston ulkopuolelle – tehden seuraa tuhansille muille
1900-luvun loppupuolella sävelletyille. Kuitenkin kummankin tuotanto pitää
sisällään teoksia, joita kuuntelisi mielikseen myös konsertissa. Oheiset äänitteet ovat myytävänä osoitteessa fuga.fi
MATTI
LEHTONEN
