Hybridivaikuttamista konserttilavalla

 Turun musiikkijuhlien konsertti Sigyn-salissa 19.8.2022.

Turun musiikkijuhlien toiminnanjohtaja emeritus Alarik Repo totesi taannoin olevansa niin kyllästetty taidemusiikin klassis-romanttisella ohjelmistolla, että virkistävimmät elämykset tarjoaa vanha musiikki – tai sitten ihan uusi.

Musiikkijuhlien konsertissa perjantaina noita kahta oli tarjolla rinnakkain. Kontrasti tuskin olisi voinut olla jyrkempi ja elämys sitä myöten toden totta virkistävä.

Ranskalainen säveltäjä Marin Marais (1656-1728) nousi unohduksista ajankohtaiseksi elokuvassa Kaikki elämän aamut, joka seuraa Marais’n ja hänen opettajansa Monsieur de Sainte-Colomben elämää ja musiikkia.

Marais’n musiikkia voi luonnehtia seesteisen rauhalliseksi, hillityksi, yleväksi ja kauniin herkäksi. Kaikki elämän aamut -soundtrackin myötä heräsi suuren yleisön kiinnostus myös muuta gambamusiikkia kohtaan – aina Suomessa asti, ja alan harrastajien määrä moninkertaistui.

Sigyn-salissa oli tarjolla otteita Marais’n valtaisasta gambatuotannosta, joka on koottu viiteen laajaan kirjaan. Tyypillisin kokoonpano on gamba ja continuo. Melodiagambaa soitti Jukka Rautasalo, continuogambaa Heidi Peltoniemi ynnä sointusoittimena teorbia Eero Palviainen, kaikki alan kokeneita osaajia.

Turun musiikkijuhlille on tänä kesänä ollut tarjolla laulutaidetta aivan maailman huipulta. Varsinaisen kaunolaulun sijaan oli tällä kertaa tarjolla jotain toisenlaista, Peter Maxwell Daviesin omaperäinen kokonaisuus Kahdeksan laulua hullulle kuninkaalle.

Suomen kielen sana kaunolaulu juontuu italiasta: bel canto -termiä on totuttu käyttämään noin 1600-luvun lopun ja 1800-luvun alkupuolen välillä sävelletystä vokaalimusiikista. Bel cantossa ihmisääntä käytetään mahdollisimman taiturillisesti, rikkaasti nyansoiden ja hallitusti koristellen.

Asiaan liittyy läheisesti ilmaisu fioritura, jolla tarkoitetaan laulun melodian monenlaista ornamentointia ja värittämistä erilaisin etuhelein, trillein, koloratuurein, ja olennaista bel cantossa on myös dynamiikan lavea käyttö crescendoin ja diminuendoin.

Myös Daviesin sävellyksessä ihmisääntä käytetään sangen monipuolisesti, mutta fiorituran sijaan kuullaan korinaa, ujellusta, mylvintää ja rääkymistä. Esittäjä laulaa välillä falsettiäänellä, toisin kohdin taas mongolialaista kurkkulaulua muistuttavalla örinällä. Vaikkei sellainen epiteetti taiteelle mitään kunniaa teekään, tätä Daviesin luomusta voi hyvällä syyllä sanoa kulttiteokseksi.

Kahdeksan laulua kantaesitettiin vuonna 1969 Lontoossa, joten aivan uutukaiseksi teosta ei voi mainita. Modernin musiikin ilmaisukeinot eivät kylläkään ole tuon hurjemmaksi muuttuneet – itse asiassa nykyaikaan mennessä ne ovat huomattavasti kesyyntyneet.

Kahdeksan laulua perustuu järkensä menettäneen Englannin kuninkaan Yrjö III:n (1738-1820) muistiinmerkintöihin, jotka Randolph Stow on muokannut yhtenäiseksi tekstiksi. Nimestä huolimatta teos ei ole kahdeksan erillisen laulun kokoelma vaan pikemminkin monodraama, jossa kuninkaan sekavat päähänpistot kertovat sairaan mielen epätoivoisesta harhailusta.

Viimeisinä elinvuosinaan kuningas viihdytti itseään eristyskammionsa ankeudessa yrittämällä opettaa punatulkkuja laulamaan.

Kahdeksen laulua on kokoonpanonsa ja aihepiirinsä osalta sukua toiselle maineikkaalle kulttiteokselle, Arnold Schönbergin Pierrot lunairelle, jonka soitinkokoonpanosta on tututtu käyttämään nimitystä Pierrot-kvintetti: huilu, klarinetti, viulu, sello ja piano. Davies täydentää yhtyettä vielä lyömäsoittimilla.

Baritoni Thomas Florio laittoi tulkinnassaan itsensä nahkoineen karvoineen likoon. Hän on tavattoman ilmaisuvoimainen laulaja ja kerrassaan häkellyttävän taitava. Kuten edellä kuvailin, musiikki edellyttää äärimmäisten keinojen käyttöä. Ne Florio kaivoi itsestään esiin raastavalla teholla. Efektien lisäksi laulajan on osuttava oikeaan säveleen, kun partituuri sitä vaatii; Florio osui.

Musiikin lisäksi Florio tarjosi juuri sopivan määrän fyysistä heittäytymistä. Esitys oli kaikkineen vavahduttava – en ole koskaan ennen törmännyt vastaavaan yleisön reaktioon: pitkä täydellinen hiljaisuus olikin osuva vastaus tällaiseen sielua raastavaan taiteeseen. Ja tulivathan ne aplodit sieltä lopulta.

Soitinyhtyettä johti Petri Sakari, ja muusikot olivat tehtävän vaatimalla intensiteetillä juonessa mukana. Harmi ettei useampi ollut löytänyt Sigyn-salin katsomoon.

MATTI LEHTONEN

Siegfried säkenöi komeasti laulettuna Eurajoella

 Richard Wagnerin Siegfried Eurajoella 15.7.2022

Urut soivat ja Wagner-laulu raikaa - hulluus kantaa yhä kaunista hedelmää. Siinä lyhyt johtolause omaan arviooni Eurajoen Wagnerin Nibelungin sormus -projektista, sen etenemisestä ja saavutuksista. Tällä kertaa vuorossa oli Siegfried.

Mikä on Eurajoen omalaatuisen hankkeen vahvuus? Se ei tietenkään voi olla visuaalinen säihke, ohjauksen psykologiset näkemykset, lavastuksen komeus tahi orkesterisoinnin muhkeus. Ei, vaan kuten jo aiemmin on todettu, - ja se pitää yhä edelleen kutinsa - Ring-projekti elää erinomaisten nuorien laulajien varassa.

Barokkiuruista kaikki irti

Samaan hengenvetoon on todettava, että ilman urkuri Ilpo Laspaksen erinomaista sovitusta pienehköille barokkiuruille tämä kaikki ei olisi mahdollista.

Olin hieman skeptinen sen suhteen, miten Wagnerin orkestrointi Siefriedissä voi toimia uruilla; edustaahan etenkin teoksen jälkipuolisko säveltäjän viimeistä luomiskautta, ja Jumalten tuhon kanssa se on soinnillisesti monisyisintä ja hienovaraisinta Wagneria.

Mutta tähän oli Laspas varautunut ja käytti urkuja tavattoman rikkaasti – kuvaavaa on, että soittaja tarvitsi noinkin pienien urkujen äänikertojen vaihdosten hoitelemiseen täystyöllistetyn avustajan. Pienikin dispositio tarjoaa valtavan määrän variaatiomahdollisuuksia, kunhan koko arsenaali saadaan käyttöön!

Laspaksen lisäksi tällä kohdin on nostettava esiin tuo ”avustaja”, Mikael Loponen, jonka panos illan onnistumisessa oli huomattava: paitsi urkurin avustajana toimista, hän ahkeroi myös lyömäsoittajana ja pianistina, toimipa vielä urkurin ylimääräisenä käsiparinakin urkujen koskettimistolla. Kun esiintyjät suostuvat irrottamaan mielensä omasta, tavanomaisesta toimenkuvastaan ja antamaan hivenen sijaa multitaskingille, monenlaiset luovat ratkaisut saavat sijaa.

Illan kolmas instrumentalisti oli cornisti Erno Toikka; täytyyhän nyt Siegfriedin torven signaalimelodia soittaa oikealla torvella, ja hieman muuta siinä sivussa. Hieno ja hallittu suoritus Toikalta.

Toinen toistaan parempia solisteja

Nimiosa on todellinen tapporooli tenorille. Se vaatii laulamisen kokonaisvaltaista hallintaa: suuri volyymi, tekninen ketteryys ja taiteellinen visio – pelkällä huutamisella ei pitkälle pötkitä, vaikka sitäkin on historian mennen yritetty.

Siegfriedin rooli latelee heti ensimmäisessä näytöksessä tenorille sellaiset haasteet, ettei kovemmista väliä. Jo entréssa on kiskaistava korkea C, ja hankalaa aluetta G - A paukutetaan ykkösnäytöksen lopulla taukoamatta kuin alasinta ikään; se onkin yksi Wagnerin tapa kuvata miekan takomista… ja siitähän koko ykkösnäytöksessä on kysymys.

Volyymi on kaiken aikaa fortissimo, ja Anttila todella antoi palaa - hiukan liikaakin; fortissimollakin on sävyjä. Suoritus oli kyllä teknisesti kaiken aikaa ihailtavan hallittu, ja suoritus kokonaisuutena kirkkaasti parempi kuin monen huomattavasti isommilla areenoilla esiintyvän laulajan – vaikka yhdessä kohdassa hän hiukan oikaisikin.

Ensimmäinen näytös on tenorin tour de force, mutta toisessa ja kolmannessa sijan saavat monet hiljaisemmat sävyt. Jyrki Anttila oli yhä tuoreessa äänessä ja lauloi kaiken hyvin kauniisti. Hän on maailmaluokan Wagner-tenori, ja nyt olisi korkea aika saada alan töitä isommillakin areenoilla. Helden-tenorilla on viisissä kymmenissä käsillä parhaat vuotensa, jolloin se karrieeri pitäisi tehdä.

Tasavahvaa laulamista

Muiden roolien esittäjät eivät jääneet Siegfriedin varjoon. Varsinkin asetelma Wanderer – Alberich, tetralogian kannalta aivan keskeinen, toteutui harvinaisen kiinnostavasti, kiitos loistavien laulajien. Alberichin esittäjä Samuli Takkula on äänellisesti huippukunnossa ja tarjosi varteenotettavan vastuksen Wandererille. Upea sointi ja volyymi.

Erik Rousin matala baritoni on kauneudeltaan ainutlaatuinen, ja sen soinnilliset ja volyymilliset mahdollisuudet yhä kehittymässä. Äänessä voi aistia jopa hieman Nicolai Ghiaurovia. Kaikkineen, Wandererin ja Alberichin vuoropuhelussa saattoi kerrankin aistia todellista suurten vastavoimien välistä kamppailua. Hienoa oopperaa, todellista laulettua musiikkidraamaa! 

Illan Mime, Kalle Virtanen osoitti, miksi vanha laulajan attribuutti ”vain buffo” on syytä viskata kompostiin. Vaikkakaan Mimen roolilla ei voiteta yhtään Siegfriedin esitystä, paljon voidaan menettää, jos se lauletaan huonosti. Mimen on oltava erityisesti taitava ja sävykkääseen karakterisointiin kykenevä ääninäyttelijä, ja siinä Virtanen onnistui mainiosti.

Fafner-lohikäärmeen osuuden ei oikeastaan pitäisi kuulostaa ihmiseltä ollenkaan, mutta itävaltalaisbasso Christoph Seidl lauloi pienehkön osuutensa kerrassaan kauniisti.

Pienet naisroolit – mutta suuret

Naisroolien osuudet jäävät Siegfriedissä varsin vähäisiksi mutteivät suinkaan turhiksi. Koko Ring-tetralogian lopullinen sankarihan on Brünnhilde, jonka osuus tässä teoksessa jää vain parinkymmenen minuutin mittaiseksi.

Siitä huolimatta rooli sisältää kaikenlaista haastetta: ehdottoman äänen kauneuden vaatimuksen, huikeita linjalaulun kaaria, suurta volyymia ja korkeutta aivan tappiin saakka. Hannakaisa Nyrösen sopraano on huumaavan kaunis, hieman mezzoon vivahtava ja sen ilmaisulliset rahkeet valtavat. Brünnhilden osuuden lopussa korkea C kyllä kajahti jämäkästi ilmoille, mutta ehkä hivenen vapautuneisuutta ylimpään rekisteriin kaipaisin.

Suvi Väyrynen lauloi heleästi Metsälinnun koloratuuriroolin. Sellistinä laajemmin tunnettu Seeli Toivio puolestaan teki oopperadebyyttinsä Erdan alttoroolissa. Äänessä on mehevää sointia ja tarvittavaa tummuutta, teknistä varmuutta vielä tarvitaan.

Nuorella Tarmo Peltokoskella oli selkeä, looginen ja musikaalinen kokonaiskäsitys Siegfriedin esitystempoista. Kapellimestari ei pääse säväyttämään orkesterisoinnin finesseillä, esitys oli tempon ja rytmisen yksityiskohtien osalta luotettavissa käsissä.

MATTI LEHTONEN

Laadun liekki loistaa jumalhämärän keskellä

 

Richard Wagnerin ooppera Götterdämmerung Eurajoen kirkossa 12.8.2022.

Mahdetaanko Eurajoella (ja koko Suomessa) oivaltaa, millaiseen saavutukseen tuossa pienessä, alle 10 000 asukkaan länsisuomalaisessa kunnassa on ylletty, kun Richard Wagnerin oopperatetralogia Nibelungin sormus sai viime perjantaina huipennuksensa Jumalten tuhossa? Teos esitettiin siis kokonaisuudessaan, lyhentämättömänä urkujen säestyksellä.

Vuonna 2014 perustetussa Eurajoki Bel Cantossa kuunneltiin alkuvuosina samankaltaisia, korkeatasoisia laulumusiikkikonsertteja kuin millä hyvänsä suomalaisella festivaalilla. Vuonna 2020 asiat kääntyivät toiseen uomaan, kun tarjolle otettiinkin Wagnerin Parsifal-ooppera, urkujen säestyksellä, hieman lyhennettynä.

Sen jälkeen ruokahalu on vain kerta kerralta kasvanut, kunnes nyt kaatui saalista suurin. Komeasti kaatuikin.

Urkurilla soitettavaa ja sovitettavaa 

Hanke ei olisi ollut edes teoriassa toteuttamiskelpoinen ilman tehtävään sydänjuuriaan myöten sitoutunutta urkuria. Ilpo Laspaksen urakka koko tetralogian sovittamisessa uruille on ollut huikea uroteko, jonka haastavuus kohosi vielä pilviin kokonaisuuden päätöksessä. Ja vielä tuon musiikin soittaminen esityksessä: Jumalten tuhossakin on neljä tuntia nettosoitettavaa!

Jumalten tuhon partituuri on niin värikylläinen ja hienosyinen, että pienten urkujen rajatut tekniset mahdollisuudet oli saatava täysimääräisesti hyödynnetyiksi. Kustaa Aadolfin kirkossa ei ole minkäänlaista automatiikkaa tietokoneesta puhumattakaan, joka mahdollistaisi urkurille rekisteröintien salamannopeat vaihdokset soittamisen lomassa.

Siksipä Laspaksella oli tällä kertaa käytössään peräti kaksi avustajaa hoitelemassa äänikertavalintoja. Ja kylläpä värikkyyttä riittikin! Aivan muutamassa kohdassa äänikertayhdistelmä tuotti hivenen oudon soivan lopputuleman, kun soinnusta kuului päällimmäisenä jokin muu sävel kuin orkesterista kuuluisi. Kyseessä ei ole väärä ääni, vain satsin sisäinen balanssiasia.

Nuorena on vitsa väännettävä

Eurajoki Bel Canto on Sormus-tetralogiassa tarjonnut erinomaisen katsauksen maamme nuoren polven laulajistoon, monin osin sen terävimpään kärkeen. Wagner ei ole mitään aloittelijoiden ohjelmistoa, siitä pitävät huolen musiikin tekniset ja taiteelliset haasteet.

Kuitenkin maassamme yleisesti vallitseva näkemys Wagnerin laulettavuudesta saattaisi kaivata tarkastamista. Historian ehkä suurin Brünnhilde, Birgit Nilsson (1918-2005) debytoi roolissa 31-vuotiaana, ja Isolden hän oli laulanut vuoteen 1976 mennessä jo 200 kertaa – eiväthän tuollaiset lukemat ole mahdollisia, ellei rooleihin paneutumista ole aloitettu jo nuoruuden voimissa.

Jos laulajan äänelliset mahdollisuudet viittaavat dramaattisen ohjelmiston suuntaan, tutustuminen ohjelmistoon on aloitettava ajoissa, ei keski-iässä.

Nuorten laulajien komea kavalkadi

Eurajoella kaikkiin rooleihin on löydetty tehtävän vaatimukset täysimääräisesti täyttävä laulaja. Jumalten tuhon päärooliksi lienee todettava Brünnhilde, jonka miehittämisessä oli eletty jännittäviä hetkiä: samaa henkilöä Sormuksen aiemmissa osissa esittänyt Hannakaisa Nyrönen oli sairastunut, ja hänen sijaisekseen saatu vain viikon varoitusajalla Kaisa Kraft.

Kraftin ääni ei ole aivan yhtä suuri ja täyteläinen kuin Nyrösen, mutta sen suuri vahvuus on korkean rekisterin helppous, varmuus ja huikaiseva soinnillinen kvaliteetti. Kraft suoriutui mammuttiroolista kiittävin arvoisanoin; etenkin oopperan lopun suuri monologi oli kaunis ja koskettava. Tekstin täsmällisyys ja selkeys oli vielä viimeistelyä vailla, mikä olikin odotettavissa näissä olosuhteissa.

Jumalten toiseksi suuri rooli on kirjoitettu bassolle, Hagen, jonka tapahtuman taiteellinen johtaja Mika Kares lauloi musertavalla voimalla ja auktoriteetilla. Kareksen laulusuorituksen rytminen eksaktius oli omaa luokkaansa, mikä yhdistettynä tulkinnan varmuuteen - hän osasi tehtävänsä ulkoa – ynnä äänen jylisevään mahtiin toi esitykseen tuulahduksen suuren maailman lavoilta.

Pienissäkin rooleissa osaava laulaja

Tenori Jyrki Anttila jatkoi Siegfriedinä siitä mihin roolin nimikko-oopperassa jäi. Jumalten tuhon Siegfried ei ole niin suuri tehtävä kuin tuo edeltävä, ja Anttila lunasti siinä annetut lupaukset. Sisarukset Gutrune ja Gunther olivat Silja Aallon ja Samuli Takkulan kontolla, ja kumpikin lauloi osansa tavalla, joka lupaa kummallekin valoisaa tulevaisuutta – vaikkapa juuri näissä rooleissa.

Niklas Spångberg on sitten viime kuuleman siirtynyt bassofakista pykälän korkeampaan. Hänen suorituksensa Alberichin pikkuroolissa oli yhdistelmä älykästä tulkintaa ja sonorista ääntä. Bassobaritonin korkeat sävelet kaipaavat vielä teknistä varmuutta. Waltrauten osuus on pieni mutta dramaattinen, ja Tuija Knihtilä lauloi sen voimalla, joka täristeli kirkon puuholveja.

Kolmen nornan ja kolmen reinintyttären roolit kuulostivat hallituilta, kiitos Anna Danikin, Tuija Knihtilän, Silja Aallon, Suvi Väyrysen ja Annika Leinon.

Urkujen sointimaailmaa oli täydennetty käyrätorvella, kellopelillä ja harpulla musikkoina Erno Toikka, Tarmo Peltokoski ja Hilda Kunnola. Mieskuoro-osuudesta vastasi tilaisuutta varten koottu lauluryhmä Valhallan Veljet.

Nuori Tarmo Peltokoski saa musiikin kipparoinnista komean sulan hattuunsa ja luullakseni jotain vielä arvokkaampaa – kokemusta suurteoksen johtamisessa.

MATTI LEHTONEN

 

Pienimuotoinen täydellisyys

 Lise Davidsen, sopraano ja Leif Ove Andsnes, piano Turun konserttitalossa 15.8.2022.

Täydellisyys on kaikilla aloilla ainakin kaikkien kunnianhimoisimpien tekijöiden tavoite, mutta harva sen saavuttaa. Itse kullakin on erilaiset eväät tavoitteet saavuttamiseksi, ja jokainen voi määritellä oman ”täydellisyytensä” omien mahdollisuuksiensa mukaan.

Lise Davidsenin ja Leif Ove Andsnesin lied-konsertti maanantai-iltana edusti säveltaidetta korkeimpaan huippuunsa hiottuna, häikäisevää täydellisyyttä, olivatpa kriteerit sitten miten ankarat hyvänsä. Onnellinen se, joka sattui olemaan paikalla.

Ohjelmavalinta osui kaikin osin nappiin: numerot täydensivät toisiaan ja laulajan ääni palveli kussakin kappaleessa musiikkia täydellisen nautittavasti.

Mikä sopisikaan norjalaisen esittäjäkaksikon ohjelmaksi paremmin kuin Edvard Griegin musiikki. Saman mittakaavan säveltäjien joukossa Grieg leimautui ehkä kaikkein selvimmin lyyrikoksi, ja pitkälti toiselle sadalle nouseva yksinlaulutuotanto on aivan keskeinen osa hänen perintöään.

Griegin kohtalo on ollut likimain sama kuin kaikkien säveltäjien: tunnetuimmat laulut ovat osa kantaohjelmistoa suuren osan jäädessä varjoon.

Erityisesti sopii hämmästellä, miten sellainen suurenmoinen mestariteos kuin laulusarja Haugtussa esitetään niin harvoin; sehän nousee kirkkaasti esimerkiksi liedin suurten saksalaisten mestarien parhaiden aikaansaannosten rinnalle.

Griegin harmonian käsittely on kerrassaan ihastuttavaa, modulaatiot omaperäisiä ja herkkätuntoisesti Arne Garborgin runojen vivahteita noudattavaa. Vaikka lied onkin miniatyyritaidetta, etenkin sarjan viimeinen laulu, Ved Gjaetle-Bekken saavuttaa eeppisiä mittoja.

Davidsenin ja Andsnesin huikaiseva esitys antoi kaikelle sen lopullisen nosteen. Davidsen on aikamme johtavia dramaattisia sopraanoja – jopa parhaaksi mainittu -, mutta hänen valtava äänensä toimii upeasti myös kaikkein hiljaisimmissa nyansseissa.

Dynamiikkaa hän käyttikin lavealla siveltimellä mutta ehdottoman tyylikkäästi. Todella harvoin pääsee kuulemaan näin täydellisiä, pitkinä kaartuvia crescendoja, jotka alkavat vähäisimmästä kuiskauksesta ja päättyvät mykistävään forteen.

Davidsenin korkeat sävelet kimmeltävät kuin se kuuluisa timantti hangella, ja sama henkeäsalpaava kvaliteetti säilyy myös matalammassa rekisterissä – silloinkin, kun laulaja tummentaa äänenväriään runoa tulkitessaan.

Leif Ove Andsnes lukeutuu aikamme huomatuimpiin pianisteihin, ja hän on luonut mittavan uran niin konserttosolistina kuin resitalistinakin. Lied-pianistina hän on uudempi tuttavuus, mutta kun on muusikko sormenpäitään myöten, tämäkin genre taittuu.

Pianistin ja laulajan yhteispeli oli kuin yhdestä puusta veistettyä rytmin yksityiskohtia ja dynamiikan vähäisiä sävyjä myöten.

Väliajan jälkeen suuntauduttiin saksalaiseen ohjelmistoon. Tutut Strauss-numerot kuulostivat ihanan luontevilta, kuin itsestään selviltä – juuri näin näitä pitäisi laulaa. Cäcilie-laulun huipennuksessa Davidsen väläytti muutaman sekunnin ajan volyyminsa huipputehoa, ja vaikutelma oli kuin vuori olisi kaatunut päälle.

Heti seuraava numero, Morgen äärimmäisine pianissimoineen käänsi asian toisin päin. Näin tämän pitää mennä: ääni on musiikin palveluksessa eikä päinvastoin.

Davidsen tuli Turun-konserttiin suoraan Bayreuthin Wagner-juhlilta, ja Wagneriapa oli varattu konserttiohjelman päätökseksi. Wesendonck-lauluissa kuulija voi huvittaa itseään vakkapa bongailemalla musiikillisia liittymäkohtia Tristan ja Isolde -oopperaan, jonka katveessa sarja on sävelletty.

Kolmessa ensimmäisessä laulussa Tristan-viittaukset ovat fragmentaarisia, mutta kahdessa viimeisessä sukulaisuussuhde on mitä selkein, Im Treibhaus -laulun oopperan kolmannen näytöksen synkkään alkusoittoon ja Träumen toisen näytöksen lemmenduettoon.

Wagner ei ollut kaksinen pianosäveltäjä, ja pianon osuus näissäkin lauluissa on lähinnä harmoniataustan luominen. Andsnesin kaltainen taituri saa kuitenkin satsin sinänsä vähäisistä yksityiskohdista paljon irti, ja esimerkiksi Stehe still! -laulussa pianostemma kuulosti suorastaan lennokkaalta.

Kaksikko esitti muutaman ylimääräisen, Straussia ja Griegiä; yleisö olisi kyllä halunnut enemmänkin.

MATTI LEHTONEN

Sulavasti saksalaisesta ranskalaiseen

 Vincent Warnierin urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 9.8.2022.

Turun tuomiokirkko – mitenköhän monen urkukonsertin säveliä nämäkin holvit ovat vuosisatojen mennen kaikuneet?

Ranskalainen Vincent Warnier aloitti oman sessionsa J.S. Bachin Passacaglialla ja fuugalla BWV 582, jonka mestari tiettävästi kirjoitti – kuten pääosan muustakin keskeisestä urkutuotannostaan – Weimarin-vuosinaan 1707-18.

Kuten lajiperinteeseen kuuluu, Bach esittää teoksen teeman ensin bassorekisterissä urkujen jalkiolla, ja sitä seuraa kaksikymmentä muunnelmaa ynnä samaan teemaan pohjautuva fuuga. Teos sopisi mainiosti vaikkapa havainnolliseksi ensiaskeleksi polyfoniseen musiikkiin, siinä määrin aukottoman loogista, suorastaan arkkityyppistä sen sävelkieli on.

Bachin passacaglian esitystempo on hitaanpuoleinen, mutta Warnier soitti sen ehkä hivenen tavanomaistakin hitaammin, mikä korostaa teoksen vakavaa juhlavuutta ja jylhyyttä. Teoksen huipennuksissa vauhtia riitti kyllä yllin kyllin.

Bach osaston täydensi urkukoraali O Mensch, bewein dein Sünde gross EWV 622, joka on säveltäjän kolmisenkymmenen koraalin joukossa primus inter pares erottuen muista melodian erityisen tyylikkään ornamentoinnin ansiosta. Warnierin esitys oli hillitty ja harras.

Vastapainoksi konsertin loppupuolella kuultiin ranskalaista musiikkia, jossa Domin urkujen laaja kieliäänikertavalikoima pääsee ihailtavaksi. Warnier aloitti César Franckin urkumusiikkituotannon tunnetuimpiin lukeutuvan Trois pieces -teoksen Fantaisie-osalla.

Huomiota Franckin musiikissa kiinnittää ehkä eniten omaperäinen harmoniamaailma, jonka yllättävän rohkealla kromatiikalla ei tunnu olevan mitään läheistä yhteyttä esimerkiksi Richard Wagnerin kromatiikkaan, mutta joka on ilmiselvästi vaikuttanut tuntuvasti Olivier Messiaenin ajatteluun.

Siinä missä Fantaisie leijailee nimensä mukaisesti amorfisena sointiväristä toiseen, B-duuri Finalin selkäranka on hyvinkin tarmokas ja iskevä rytmi. Warnier oli tarkasti Franckin musiikin hermolla ja toteutti kaikki sävyt sensitiivisesti.

Muutaman vuosikymmenen siirtymä Louis Viernen musiikkiin oli looginen ja luontevat. Kappale Naïades on osa neljännestä Pièces de fantaisie -sarjasta, ja värikkyydessään se jätti odottamaan sarjan muita osin. Vierne kuvaa lennokkaasti merenneitojen kisailua, ja Warnierin ilmava soitto teki oikeutta kuplivalle musiikilla.

Konsertti päättyi toisen urkusinfonian kahteen viimeiseen osaan, Cantabile ja Final. Nuo kuusi sinfonia edustavat Viernen urkumusiikin tunnetuinta ja painavinta osaa. Cantabile on koraalimaisen yksinkertainen ja rakentuu muutamalle laululliselle melodialle, mutta Final huokuu paatosta, tulta ja tappuraa. Draaman ainekseksi sivuteemassa on myös lyyriset sävynsä.

Vincent Warnier antoi näytteen huikeasta taituruudestaan ja mestaruudestaan suurien kokonaisuuksien tulkitsijana; urkusinfonian olisi mieluusti kuullut kokonaisuudessaankin.

MATTI LEHTONEN   

Halki vuosisatojen Bachin siivin

 Bach. Toccatas and Preludes & Fugues, arrangements by Max Reger. Jan Lehtola, Kuusankosken kirkon urut. Pilfink Records, 2021.

Musiikillinen arkeologia on tavattoman kiintoisa tutkimusala. Sen kiinnostavuudesta kertoo kaikkia sanojan nasevammin se huikea suosio, jonka vanhan musiikin esittäminen (vieläpä enenevässä määrin autenttisilla soittimilla) on saanut osakseen viimeisen vuosisadan mittaan.

Olennainen alkusysäys kiinnostukselle menneiden vuosisatojen säveltaiteeseen on ollut ns. Bach-renessanssi, joka sai alkusysäyksensä jo vuonna 1829 Mendelssohnin organisoiman ja johtaman Matteus-passion uusintakantaesityksessä, satakunta vuotta alkuperäisen kantaesityksen jälkeen.

Vallalla olleiden romanttisen estetiikan ihanteiden mukaiset Bach-tulkinnat haastettiin vasta toiset sata vuotta myöhemmin, mutta tuolla välillä oli jo ehtinyt syntyä mittava määrä sovituksia erilaisille kokoonpanoille ja erilaisiin tarpeisiin. Sovituksista ehkä Ferruccio Busonin ja Franz Lisztin versiot flyygelille ja Max Regerin (1873-1916) urkutranskriptiot ovat yhä eniten käytössä.

Muistojen hämärästä

Aikamme urkurin tyylitaju ja -tietoisuus on niin pitkälle kehittynyt, ettei noita vanhoja sovituksia juurikaan urkukonserteissa kuule, vaikka ainakin kirkoissa, joissa on iso tahi vasiten nimenomaan romantiikan tyyliin rakennettu soitin, niiden hyödyntäminen kävisi hyvin päinsä.

Itse asiassa omat varhaisimmat kokemukseni Bachin urkumusiikista ovat syntyneet Keski-Porin kirkossa 1970-luvulla; kirkon urkuri, Erkki Kalijärvi (1914-2002) tunnettiin yhtenä aikansa johtavista Reger-spesialisteista Suomessa. Regerin Bach-sovitusten kuuntelu Jan Lehtolan levyltä herättää siksi tiettyä tuttuuden tunnetta – kylläkin hämärää mutta syvältä kumpuavaa.

Barokkia romantiikan näkökulmasta

Lehtola on valinnut levylle Regerin sovittamat viisi cembalotoccataa sekä kolme preludia ja fuugaa Das wohltemperierte Klavier -kokoelman ensimmäisestä osasta. Kuten sovitusten taiteelliseen strategiaan kuuluu, sävelkieli ei taituroi niinkään pienillä yksityiskohdilla tai esim. artikulaation ilmavuudella, vaan keskeiseen osaan nostetaan toisenlaiset arvot.

Crescendot syntyvät mahtipontisina ja laveina, tempon käsittely on rubatohenkistä aina kun vain tilaisuus sen mahdollistaa, suuret legatolinjat kattavat laajoja kokonaisuuksia ja rekisteröinneissä pääosassa ovat täyteläisesti soivat äänikerrat. Musiikki kohoaa ilmoille sangen dramaattisena sanan parhaassa myöhäisromantiikassa mielessä.

Lehtola on toteuttanut levyn Kangasalan urkutehtaan vuonna 1932 rakentamilla Kuusankosken kirkon uruilla, jotka on suunnitellut maineikas Aarne Wegelius (1891-1957), yksi maamme ensimmäisistä urkujen uudistusliikkeen edustajista. Urkujen sointi on saksalaistyyppinen huuliäänikertojen muodostaessa äänikuvan perustan.

Musiikin logiikka ja estetiikka

Kuulas mutta täyteläinen sointi kumpuaa samoista taiteellisista ideoista kuin musiikin muutkin ideat. Jan Lehtola saa musiikin yksityiskohdat kuuluville tarkalla artikulaatiolla yksittäiset sävelet esiin myös paksuimmissa polyfonisissa taitteissa.

Vaikka Regerin tanakat sovitukset kenties saavatkin barokkipuritaanien niskavallat pörhölleen, niitä ei voi mainita tylsiksi tai tyylittömiksi. Hän osaa löytää musiikista olennaisen ja tuoda sen jännittävästi esiin, vaikka keinovarat ovatkin toisenlaiset kuin autenttisuutta tavoittelevissa tulkinnoissa.

Musiikin esittäjäksi vain tarvitaan soittaja, jolla on riittävän herkkä tuntuma sekä itse barokkiin että sen heijastumaan romanttisessa tyylissä. Lehtolan tulkinnat palvelevat kaikessa musiikin omaa logiikkaa ja estetiikkaa.

MATTI LEHTONEN

Barokissa vara parempi

Urkutaiteilija Matthias Havinga Naantalin kirkossa 28.7.2022.

Naantalin kirkon urut soveltuvat erityisen hyvin barokkimusiikin esittämiseen, ja sen varaan alankomaalainen Matthias Havinga olikin konserttiohjelmansa rakentanut.

Hän aloitti Nicolaus Bruhnsin (1665-97) musiikilla. Juuri Johann Sebastian Bachia edeltävän sukupolven sävelkieli on tavattoman kiinnostavaa muun muassa Bachin musiikin ymmärtämiseksi ja arvostamiseksi

Brunsin e-molli preludi pitää sisällään samankaltaisia aineksia kuin vaikkapa Buxtehuden tai Georg Böhmin vastaavat teokset: polyfoniset ainekset (esim. fugatot) on kirjoitettu lomittain vuorottelemaan homofonisen sointusatsin kanssa, kun esimerkiksi juuri Bachille on tyypillistä jakaa koko teos kahteen osaan, homofoninen preludi ja polyfoninen fuuga.

Bruhnsin fuugateeman ytimenä on laskeva kromaattisen asteikoin pätkä, jonka puitteisiin Havinga rakensi hienostuneen ja tyylitietoisen tulkinnan.

Tuskin lienee sattumaa, että Jan Pieterszoon Sweelinckin (1561-1621) Kromaattisen fantasian perustuu samankaltaiseen, kromaattisesti laskevaan teemaan, josta säveltäjä on laatinut toinen toistaan virtuoottisempia variaatioita. Havinga selvitti haasteet kuin leikiten sortumatta silti erimerkiksi ylinopeisiin tempoihin sun muuhun poseeraukseen.

Mendelssohnin pieni Antante sostenuto jäi kaikessa viehättävyydessäänkin tässä ohjelmassa väliepisodin asemaan. Sen sijaan sitä seuraneet osat aikalaisemme, Havingan maanmiehen Christiaan Winterin (1967-) sarjasta uruille olivat kiinnostavia jo ajankohtaisuutensakin ansiosta.

Uruille sävelletyn musiikin modernisuus ei juurikaan ole suuresti ”edennyt” sitten Olivier Messiaenin aikojen, edes hänen 1930-luvun sävellystensä. Suurimmaksi osaksi urkumusiikkia ovat säveltäneet urkurit itse, ja heidän lähtökohtansahan on tavallisesti kirkkomuusikon koulutus. Kirkkomusiikiksi taas erityisen moderni sävelkieli lienee kirkkokansan mielestä jopa sopimatonta.

Selitykseni on toki ontuva jo siksikin, että hyvinkin merkittäviä poikkeuksia on: ovathan esimerkiksi Erik Bergman, Paavo Heininen, Jouni Kaipainen ja aivan viime aikoina Olli Kortekangas kirjoittaneet uruille varsin vaativaa ja persoonallista musiikkia.

Musiikin modernisuusaste kertoo tietenkin peräti vähän sävellyksen ansiokkuudesta. Winterin viime vuonna säveltämän sarjan kappaleet Estampie, Pavan ja Jig edustavat siltä osin lähinnä jonkinlaista uusklassismia, ja uruilla esitettynä sellainen lähestyy minun korvineni kuultuna progressiivista rockia, mm. avosointuineen, rinnakkaisine kvarttikulkuineen ja rytmeineen.

Esimerkiksi viimeisen osan olisi vallan hyvin voinut kuvitella syntyneen vaikkapa Pekka Pohjolan kynästä.

Urkukonsertti päättyy aina hyvin, kun se päättyy Bachiin, jota Havingakin oli varannut tuhdin paketin illan loppuun. Äärimmäisen vaativana tunnetun triosonaatin BWV 526 hän soitti näytöstyyliin: pääosassa oli musiikki, jota soitto palveli nöyrästi, seesteisen tyylikkäästi.

Triosonaateissa on nimensä mukaisesti kolme itsenäistä stemmaa – kummallekin kädelle ja jalkiolle omansa -, joita urkurin on käsiteltävä toisistaan erillään mutta silti keskenään synkronissa. Kolmiosaisen teoksen kullekin osalle urkuri löysi luontevan tempon, kipakasta verkkaiseen ja takaisin.

Bachin nimiin luetteloidut mutta lopulta todennäköisesti jonkun toisen säveltämät teokset ovat mielenkiintoisia haasteita musiikkiarkeologian tutkijoille. Teosjoukko ei ole vallan vähäinen, ja mukaan mahtuu jopa Bachin luultavasti tunnetuin urkuteoskin, toccata ja fuuga d-mollissa.

Luultavasti Johann Ludwig Krebsin (1713-80) säveltämä koraali Wir glauben all’ an einen Gott BWV 740 ei lukeudu suuriin ja merkittäviin, mutta oma harras viehätyksensä silläkin on.

Sen sijaan preludi ja fuuga BWV 543 edustaa Bachia kaikkein komeimmillaan ja majesteettisimmillaan. Musiikista ei puutu säihkettä eikä dramatiikkaa – eikä Havingan esityksestä briljanssia. Erinomainen artikulaatio ja tyylipuhtaat rekisteröintivalinnat olivat kerrassaan komeaa kuultavaa.

Urkukonserteissa harvemmin kuullaan ylimääräisiä, mutta Havingapa jatkoi ensimmäisten aplodien hieman vaimennuttua vielä pienellä näytteellä opettajansa Jacques van Oortmerssenin musiikista.

 

MATTI LEHTONEN