Emmanuel Hocdé, urut Keski-Porin kirkossa 28.8.2022.
Ranskalaisella
urkurilla Emmanuel Hocdélla oli tuomisinaan konsertissaan romantiikan ajan musiikkia
kotimaastaan, mutta hän aloitti Johann Sebastian Bachin sävelillä.
Nuoruudessaan,
Weimarin-vuosinaan (1708-17) Bach kiinnostui venetsialaisesta
konserttotyylistä, nimenomaan Antonio Vivaldin sävellyksistä, joita hän sovitti
cembalolle ja uruille. Bachin urkukonsertoista varmaankin tunnetuin on
a-molliin kirjoitettu BWV 593, ja se on sommitelma Vivaldin
kaksoisviulukonsertosta opuksesta nro. 3, L’estro armonico.
Teoksessa
kiinnittää huomioita lennokas melodia ja luonteva sekvenssien käyttö, jotka Hocdé
toi tulkinnassaan esiin.
Varsinaiselle
kotikentälleen urkuri tuntui kuitenkin pääsevän ranskalaiseen ohjelmistoon
siirtyessään. Auguste Fauchard (1881-1957) oli ammatiltaan pappi, mutta hän oli
opiskellut myös musiikkia, sävellystä Vincent d’Indyn ja urkujen soittoa Louis
Viernen johdolla, ja hän myös esiintyi konsertoivana urkurina.
Emmanuel
Hocdé soitti kaksi osaa Fauchardin kolmannesta urkusinfoniasta (Symphonie
Mariale, Maria-sinfonia), koraalin ja fuugan, jonka teemana on vanha Ave Maris
Stella -melodia sekä O Sanctissima (Oi sä riemuisa) -cantus firmukseen
pohjautuvan Intermèden.
Fauchardin
sävelkielessä on hartaimmillaankin aitoa soittimellista säihkettä, ja sen esiin
saamiseen Keski-Porin kirkon ranskalais-romanttinen dispositio on mitä
oivallisin.
Myös Viernen
toccatassa fantasiakappaleiden kokoelman toisesta sarjasta oli puhtia ja
säkenöintiä. Urut saatetaan yhä mieltää hartaan ja paatoksellisen musiikin
arkki-instrumentiksi, mutta vuosisatainen ohjelmisto kaikessa laajuudessaan
paljastaa soittimen huikean laajan ilmaisukapasiteetin.
Juuri tämä
numero on parhaan toccata-perinteen mukaisesti on tulta ja tappuraa sanan
varsinaisessa merkityksessä, ja virtuoottinen tapa, jolla Hocdé sen esitti,
säpsähdyttää kunnolla.
Kokonaan
toista maata on Camille Saint-Saënsin Bénédiction nuptiale (Hääsiunaus), joka
on karakteriltaan hienovireisen herkkä ja auvoisa. Urkurilta se kysyy vaistoa
ja korvaa hiljaisille nyansseille ja levolliselle fraseeraukselle.
Ohjelmansa
lopuksi Hocdé soitti Maurice Duruflén vuonna 1942 säveltämän preludin ja fuugan
nimestä Alain, joka on omistettu säveltäjän ystävälle ja kollegalle Jehan
Alainille; tämä kaatui rintamalla kesäkuussa 1940, pian Ranskan jouduttua
mukaan toiseen maailmansotaan.
Synkästä
lähtöasetelmastaan huolimatta preludi on valoisa, suorastaan keveäkin, mutta
fuuga ylevöittää kokonaisuuden suuruudellaan ja täyteydellään. Emmanuel Hocdé
soitti teoksen jylhällä otteella, jota suurteos vaatii. Fuugan rikas polyfonia
toteutui kaikessa komeudessaan.
Aplodien
jälkeen urkuri esitteli vielä improvisointitaitojaan.
MATTI
LEHTONEN
