Naantali goes modern

 Olli Kortekankaan Partita concertanten kantaesitys Naantalin musiikkijuhlilla 15.6.2022.

George Crumbin Vox Balaenae ja Aulis Sallisen klarinettikvartetto Naantalin musiikkijuhlilla 16.6.2022

Partita tarkoittaa klassisen musiikin alalla perinteisesti barokkiajan tanssisarjaa vakiintuneine osineen, joihin kuuluivat allemande, corrente, sarabande ja giga. Kahden viimeisen osan väliin esimerkiksi Bachilla oli tapana lisätä muita tansseja, ”andere Galaterien”, kuten menuetti, bourree tai gavotti. Lisäksi Bachin sarjat aloitti alkusoitto.

Partita sävellysmuotona ei kuitenkaan kuivettunut historian lehdille – kirjoittihan mm. Magnus Lindberg tanssisarjan soolosellolle Turun sellokilpailuihin otsikolla Partia, tyylin mukaisesti nimettyine osineen kaikkineen.

Olli Kortekankaan Partita Concertante kuultiin Naantalissa vastikään. Kortekankaan oman tyylin on totuttu asettuvan varsin lähelle perinteisiä tonaalisia vivahteita pehmeine terssiharmonioineen, kunnes oopperassaan Ende und Beginn (nähtiin myös Naantalissa tänä kesänä) hän melkoisen irtioton dodekafonian, jopa sarjallisuuden suuntaan. Erittäin onnistunein lopputuloksin.

Partita Concertante edustaa jälleen tutumpaa Kortekangasta. Mielenkiintoinen kokoonpano (puhallinkvintetti, harppu, lyömäsoittimet ja solistisessa asemassa sello) tarjoaa laveat mahdollisuudet soinnillisiin tutkielmiin, mikä säveltäjä käyttikin tarkoin hyväkseen - keskeisessä asemassa tietenkin Arto Noraksen huikean sonorisesti laulava sello. Muillakin soittimilla on omat mehevät tuokionsa.

Linnunlaulu on vuosisatojen mennen innoittanut ties ketä säveltäjiä, mm. Clement Jannequinista Olivier Messiaeniin ja Einar Englundiin, mutta tuskin kukaan on kallistanut korvaansa vedenalaisten kultakurkkujen suuntaan, nimittäin ryhävalaiden äänimaailmaan.

Paitsi tietenkin yhdysvaltalainen George Crumb (1929-2022), jonka taiteellinen rohkeus ja uteliaisuus laskeutuivat samoihin syvyyksiin kuin tunnettu valtameritutkija Jacques-Yves Cousteau kameroineen aikoinaan. Tuloksena moderni klassikko Vox Balaenae (1971).

Messiaen käytti eläissään valtavasti aikaa linnunlaulun, siis eri lintulajien ääntelyn, nuotintamiseen, kukin laji erikseen. Crumb on nähnyt samanlaista vaivaa valaiden ’musiikin’ parissa, mutta Vox Balaenaessa lopputulos ei tietenkään ole mikään täsmällinen transkriptio valtameren syvyyksien sävelistä vaan taiteellinen näkemys tahi tulkinta kuullusta.

Lopputulos huikea, hauska, näkemyksellinen kappale, joka koettelee muusikoiden (huilu, sello, piano) taitoja ilmaisualueen äärirajoilla; tarvitaan kaikki traditionaalisen soiton tekniikat ynnä ties mitä efektejä.

Esitysohjeen mukaan trio esitetään naamio kasvoilla, mutta tämän erinomaisen esityksen suorittajisto on helposti jäljitettävissä Zorro-naamarin takaakin – Patrick Gallois huilussa, Young Song sellossa ja Juhani Lagerspetz pianossa.

 

Aulis Sallisen klarinettikvartetto op. 108, The Sea of Peace (2017) edustaa toisenlaista modernismia. Teos erkanee tuskin missään kohdin pehmeistä kolmisointuharmonioista, vaikkakaan ei välttämättä noudata tonaalisuuden pelikirjaa eli toonika-dominantti systeemiä.

Sallisen kvartetto nostaa nimensä mukaan esiin meren tyyneyden – rajummat tuokiot ovat tuskin muuta kuin myrsky vesilasissa, mutta tempon kanssa leikittely musiikissa on hienosti kirjoitettu. Naantalin soittajiston (Michel Lethiec, Mihaela Martin, Ilari Angervo, Niklas Schmidt) lempeää syleilyä hienostuneempaa tulkintaa teos tuskin voisi saada osakseen.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

 

Jykevää dramatiikkaa Winterreisessa

 Tommi Hakala, baritoni ja Kristian Attila, piano Naantalin kirkossa 13.6.2022. Schubert: Winterreise.

Tuskin mikään laulusarja miltään aikakaudelta tahi kieli- ja kulttuurialueelta vetää laahuksenaan sellaista lastia kuin Schubertin viimeisinä elinkuukausinaan kirjoittama Winterreise – jo teoksen syntyhistoria riittää ainekseksi mystifiointiin: pohdiskeleeko säveltäjä maallisen vaelluksen murheita vaiko jo siirtymistä rajan toiselle puolelle? Vaiko jotain muuta…

Winterreisen kimpussa voimiaan ovat koetelleet lied-laulajista suurimmatkin – jotkut ovat taltioineetkin sen useaan kertaan -, ja perimätiedon mukaan Martti Talvela viskasi elämänsä ehtoolla sarjan nuotit takkaan, kun ei lopultakaan löytänyt itseään tyydyttävää lähestymistapaa.

Totta vai tarua, se lienee sivuseikka, koska joka tapauksessa se on omiaan lisäämään laulusarjan omalaatuista mainetta.

Tommi Hakalan ja Kristian Attilan esitys Naantalissa maanantaina kertoi vastaansanomattomasti suuresta perehtymisestä Winterreisen salaisuuksiin, vaikkakin Hakala tarvitsi nuotit esityksessään. Mutta laulujen karakterisointi, tekstaus, dynamiikka ja fraseeraus – ne olivat huipputasoa. Eivätkä pelkästään standardiesityksiä vaan hyvinkin rohkeita, monin kohdin suorastaan uskallettuja.

Hakalan ääni on sisimmältään lyyrinen, mutta se syttyy niin luontevasti ja soi niin helposti ja pakottomasti, että varsin kunnioitettavat fortissimot saavat kuulijan suorastaan häkellyksiin. Tämä on merkittävä tulkinnallinen arsenaali, kun puhutaan sarjan dramaattisimmista lauluista, ja Hakala käytti täsmäasettaan hyvin huolellisesti ja harkitusti.

Vastapainona tarjolla oli mitä hivelevimpiä pianissimoja.

Laulajan vokaalisia resursseja olennaisempaa oli duon yhteistyö. En tiedä miten useasti Attila ja Hakala ovat Winterreisen aiemmin esittäneet, mutta nyt kuultu tulkinta ainakin antoi ymmärtää, että yhteismitallinen näkemys on syntynyt, kasvanut ja syventynyt. Kaksikkohan on tehnyt yhteisyötä jo vuosikymmenten ajan.

Attilan ja Hakalan Winterreise johdatti kuulijan syvimmän masennuksen kuiluista uhmakkaan vimman kukkuloille ja taas takaisin. Sen olisi suonut johdattavan hiukan useamman kuulijan tien Naantalin kirkkoon: kuulijoita oli tuskin puoli kirkollista.

 

                                                                 MATTI LEHTONEN

Marskin mannuilla romantiikan sävelin

 Naantalin musiikkijuhlat 11.6.2022 Askaisten kirkossa.

Mikään Venäjältä tuleva ei tällä haavaa ole kummoisessa kurssissa Suomessa. Politiikkaa sivuaminen menee tietenkin vaarallisen kauas niistä ympyröistä, joissa minun kannattaa suuni avata, mutta kun lopultakin Venäjän vieroksunta on jo kuukausia sitten ylittänyt kaikki rajat politiikasta kulttuuriin ja musiikista turismiin, voinen sivuta asiaa – sangen etäisesti tosin.

Itänaapurin tuottama muusikkomäärä niin luovan kuin esittävänkin säveltaiteen alalla on niin valtava, ettei sitä voi hivuttaa mihinkään unohduksen arkistoihin noin vain. Kyllä niiden säveltäjien ja soittajien panos näkyy yhä ja pitkälti tulevaisuudessakin – kävi sitten maailmanpolitiikassa ja tuon hirveän sodan melskeissä miten hyvänsä. Siitä näyte Naantalin musiikkijuhlien konsertissa Askaisissa lauantaina.

Vaikkapa nyt säveltäjä Anton Arenskin (1861-1906) tapaus. Hänhän ei ole koskaan päässyt kunnolla näkyviin suurille näyttämöille, vaikka taiteellinen potentiaali siihen riittäisikin. Jousikvartetto a-mollissa on jo pelkästään kokoonpanonsa puolesta (viulu, alttoviulu ja kaksi selloa) niin jännittävä, että se kerää ansaittua huomiota.

Arenski hyödyntää laveasta venäläistä musiikkia etenkin kirkkosävelmien saralta, ja niillä on huomattava osuus kvarteton alkuosan hymnimäisessä hartaudessa ja vieläkin enemmän finaalissa, joka käyttää materiaalinaan samaa sävelmää kuin tuttu kruunajaismusiikki Musorgskin Boris Godunovissa.

A cappella -kuorolaulu ei ole ihan tavanomaista tarjontaa Naantalin musiikkijuhlilla, mutta mutkattomasti Key Ensemblen kesäisissä tunnelmissa liihotellut osuus istui lauantai-iltapäivän tunnelmiin Askaisissa.

Musiikin yhteinen nimittäjä oli romantiikka, ja kappaleet Keyn laulajille taatusti pääosin läpikotaisin tuttuja; näitähän lauletaan kaikissa vähänkään osaavissa kuoroissa kautta maan, sukupolvesta toiseen.

Älköön tätä pidettäkö negatiivisena lausuntona, ei missään nimessä – esittäväthän kaikki Suomen ja koko maailman orkesteritkin (ynnä solistit, erilaiset yhtyeet jne.) aina vain uudelleen samaa ohjelmistoa.

Olennaistahan on se, miten esitetään! Kuorolaulajien osaaminen kulminoituu Key Ensemblen kaltaisen ammattitason kokoonpanon tekemisessä: vuosien ja vuosikymmenten mittaan hankittu ohjelmisto ja kaikenlainen osaaminen pääsee vihdoin esille täydessä kukoistuksessaan.

Kuoroa johti varmaotteisesti Ruut Kiiski. Sibeliuksen Rakastavan osien tempon karaterisointeja voisi ehkä vielä miettiä. Ehkä olemme tempovalinnasta vain eri mieltä tai ehkä Kiiski oli aloituksessaan hiukan hermostunut. Aika vikkelästi se kuitenkin lähti liikkeelle. Maikki Säikkä ja Pekka Alonen lauloivat soolo-osuudet oikein kauniisti.

Helvi Leiviskän Terve, kuu, Madetojan Kevätunta, Ida Mobergin Skymning – kaikki hivelevän puhdasta, tarkkaa ja hallitusti fraseerattua.

Kuultiinpa vielä ikuinen suosikkinikin suomalaisen sekakuoromusiikin saralla, Toivo Kuulan Siell’ on kauan jo kukkineen omenapuut – ja millaisena esityksenä! Kaikki fuugan sisääntulot yhtä jämptejä kuin hellävaraisiakin, täyteläistä, iskevää polyfonia, ihanan puhdasta sointusatsia – ihan valmista tallennettavaksi.

Kuulan vähäisetkin kuorokappaleet sisältävät arvaamattoman määrän ideoita ja yksityiskohtia, jotka kaipaavat pääsyä kuuluviin; jo siinä pelkästään on kuorolla kuin kuorolla johtajineen tekemistä.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Kaikenkirjavaa, kevyttä ja henkevää

Naantalin musiikkijuhlat 10.6.2022 Naantalin kirkossa.

Perjantai-illan konsertti avasi avaria näkymiä kamarimusiikin kevyempään ohjelmistoon aina otsikosta alkaen, Tansseja tähtien kanssa.

Bachin orkesterisarjaa kuunnellessa mieleeni juolahti, mahtoiko säveltäjä itse osata tanssia – miten ketterästi jalka nousi vantteralla muusikkosuvun vesalla, joka huolimatta monumentaalisesta urastaan kirkkomuusikkona loi huomattavan tuotannon myös hovin tarpeisiin kirjoittaen mm. tansseja?

Bachin sarjoja ja partitoja erilaisille esityskokoonpanoille ei ole samalla tavoin leimattu toisarvoiseksi musiikiksi kuin esimerkiksi Mozartin säveltämä tanssimusiikki, vaikka erilaiset karakterisoidut tanssiosat rytmeineen ja muine käytänteineen seuraavat juuri barokkitanssiaisten traditiota. Kirjoittiko Bach siis tanssinsa kuunneltaviksi vai tanssittaviksi?

Olkoon se sivuseikka. Hyvältä ne kuulostavat vaikkapa siten esitettyinä kuin Naantalissa. Esitys ei millään erityisellä tavalla tavoitellut autenttista barokkihenkeä, mutta Bachin musiikki on siinä määrin universaalia, että se toimii mutkattomasti, kunhan vain esittäjät ovat sitä tasoa kuin perjantaina.

Ja tanssirytmein jatkettiinkin. Astor Piazzolla (1921-92) on konserttitangon suurin mestari, saman kaliiperin säveltäjä kuin vaikkapa J.S. Bach ja Johann Strauss omalla alueellaan. Grand Tango on konserttimusiikkia enemmän kuin tanssittavaa, mihin vaikuttavat myös säveltäjän jazzista ottamat elementit, jotka kuuluvat ennen kaikkea musiikin harmonioissa.

Sellisti Young Songin ja pianisti Oliver Triendlin esitys oli silkkaa tulta ja tappuraa.

Francis Poulenc on ilmiselvästi Piazzollan hengenheimolainen. Sekstetto puhaltimille ja pianolle suorastaan vaatii kuulijaa löysentämään kravattia ja unohtamaan virkatyöt, eivätkä teoksen osat edes nostata dramatiikan laineita – reippain tempoin vain, alusta loppuun.

Väliajan jälkeen jatkettiin taas Bachin sävelin, jokaisen viulistin koetinkivi, kuuluisa Chaconne d-molli viulupartitasta, jonka Hagai Shaham soitti romanttiseen tyyliin.

Kirjavaa ohjelmaa jatkettiin Barry Douglasin esittämin venäläissävelin. Tshaikovskin pianominiatyyrien lisäksi kuultiin pari komeasti karakterisoitua osaa Prokofjevin Romeosta ja Juliasta.

Viittaukset urheiluun eivät ole kovin yleisiä musiikin puolella, vaikka moninaiset seurajoukkueita tukevat kannustuslaulut tunnetaankin ainakin jalkapallon piirissä. Honeggerilla on Rugbynsa, Creamilla Tenniksensä ja Ultra Bralla Krokettinsa, mutta nyrkkeilykin on päässyt esiin Osvaldo Golijovin (1960-) kappaleessa Last Round.

Samalla Naantalin konsertissa linja klassisen ja populaarin musiikin välillä hälveni entisestään. Last Roundin musiikki ammentaa minimalismista, jonka motoriset rytmit voisivat hyvin olla peräisin progressiivisen rockin tai fuusiojazzin pelikirjasta.

Viimeisenä muurina niiden ja klasarin välillä on lähinnä kaksi asiaa, sähköiset soittimet ja tasaiseen pulssiin pohjautuvat rytmi. Toisaalta elektroniikan käyttö taidemusiikin puolella on tuttua jo vuosikymmenten takaa, ja toisaalta populaarilla puolella osataan jo hyödyntää vapaata rytmin käsittelyä, rubatoa, siinä missä klassisella puolella motoristakin, kuten Golijovin kappalekin osoitti.

Erikoiselle kokoonpanolle - kaksi jousikvartettoa ynnä kontrabasso - sävelletty teos joka tapauksessa svengasi mainiosti.

Mittava ja riemunkirjava ohjelma päättyi Naantalin huipputasosta kertoneeseen esitykseen Shostakovitshin nuoruudessaan kirjoittamasta Rondosta. Jos kohta kamarimusiikin kaikki hienovaraisimmat äänenpainot eivät toteutuneetkaan, huikea virtuoosisuus ja musisoinnin riemu korvasivat sen. Niinhän tämän tapaisessa ohjelmistossa pitääkin!

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN