Alessandro Striggio: Suuri messu 6.1.2024 Turun tuomiokirkossa. Kuninkaantien muusikot; Dominique Visse, kapellimestari.
Kuninkaantien
muusikot (KM) on ottanut kontolleen aikamoisen ikeen – jokainen yhtyeen
konserteista on Tapaus. Sen yhtye on omien ohjelmistovalintojensa kautta
valinnut. Bravo!
Alessandro Striggion
(n.1537-1592) Suuri messu (Missa sopra Ecco si beato giorno) lukeutuu
teoksiin, joiden olemassaolo on tavallisesti todennettavissa vain musiikinhistorian
kirjojen sivuilta, parhaassa tapauksessa joltain satunnaiselta levytykseltä.
Kokemuksia live-esityksistä ei pääse syntymään, koska niitä ei ole.
Ongelma ei
liity vain vanhaan musiikkiin, vaan yhtä hyvin kaikkiin säveltaiteen
aikakausiin. Kaikilla teoksilla ei tietenkään ole kantovoimaa yli esityshistorian
karikoiden, mutta jotkut teokset jäävät unholaan syyttään – ne jäävät kunakin
aikakautena jonkin hivenen suositumman teoksen varjoon.
Striggion messu
lienee tunnetuista, unohdetuista mutta myöhemmin löytyneistä aarteista
suurimpia – ainakin niistä, jotka kuuluvat vanhaan musiikkiin keskittyneen
Kuninkaantien muusikoiden kartan omimpaan tutkimuskenttään.
Tuntematon cantus
firmus
Striggion
messun pohjana olevaa cantus firmusta Ecco si beato giorno en ole
onnistunut yhyttämään mihinkään aikamme luterilaisen virsikirjan koraaliin –
sen enempää kuin mihinkään vanhempaan katoliseenkaan.
Vaikken
olekaan vanhan musiikin asiantuntija, sekin kertonee jotain messun
syntyajankohdasta, myöhäisrenessanssista: cantus firmuksen (teoksen pohjana tai
ainakin alkuituna oleva sävelmä) ei ole latinan kielinen vaan ”vulgarisoitu”
eli kansan kielellä, tässä tapauksessa italiaksi kirjoitettu.
On myös epäilty,
että cantus firmus ei olekaan mikään vanha gregoriaaninen sävelmä, koraali tai
hymni vaan Striggion oma melodia, jota hän on ryhtynyt jalostamaan ja laajentamaan
eli parodioimaan.
Väreilyä ja
kuohuntaa
Yhtä kaikki lopputulos
on harvinaisen mielenkiintoinen välähdys muinaisesta musiikillisesta
ajattelusta. Teoksen kuoro-osuus on rakennettu 40-ääniseksi, päätösosassa Agnus
Dei peräti 60-ääniseksi.
Tällainen
huikean monisyinen polyfonia ei tietenkään demonstroidu samoin kuin vaikkapa
Bachin tai Händelin vuosikymmeniä myöhemmin säveltämissä teoksissa, joissa aikakauden
musiikillinen normisto mahdollisti aivan toisenlaisen kromatiikan ja dissonanssien
käytön. Hieman Striggion jälkeen syntyneelle Carlo Gesualdolle ominaisten
dissonanssien lataamalla tyylillä vastaava ei olisi mahdollista.
Sen sijaan
Striggion messu noudattaa yhä varhaisempaa, ankaraa dissonanssien käytön rajoitusta.
Siksi monikymmenääninenkään satsi ei tuota kuuluviin mitään klustereita,
selkiytymättömiä sointikenttiä. Sen sijaan sen kieli on jännittäväsi väreilevää
ja kuohuvaan sävelkulkujen aallokkoa.
Ajan ja
musiikin aalloilla
Vertailukohtia
tosin ei tosin ole, mutta Dominique Vissen johtama esitys oli vangitseva.
Valtava, yksityiskohdilla ladattu satsi ja sitä toteuttava kokoonpano toimi
kuin unelma. Kuulija kellui yhtä autuaasti niin ajan kuin musiikinkin
aalloilla.
Miettimättä
sen enempää kristinuskoa kuin muitakaan uskonnollisuuksia esitys tarjosi kokemuksen
jostain pyhästä, ehdottomasti maallisia maisemia korkeammasta. Vaikutusta terästi
Tuomiokirkon kaikuisa akustiikka, jota usein manataan – tässä se oli yksi esityksen
onnistumisen elementeistä.
Kuninkaantien
muusikoilla on tapana löytää äärimmäisen kiinnostavaa musiikkia esitettäväkseen
ilman mitään opastusta, mutta kuitenkin rohkenen ehdottaa: kuuluisan
venetsialaisen koulukunnan suurten mestarien, etenkin Giovanni Gabrielin
musiikista saisi aivan huikean konsertin nimenomaan Turun tuomiokirkkoon!
MATTI
LEHTONEN
