Gunnar Idenstamin urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 3.8.2021. Bach, Orff, Idenstam.
Mistäpä muualta olisi luontevampaa aloittaa urkukonsertti kuin ukko-Bachista? Ruotsalaisen Gunnar Idenstamin ohjelman aluksi kuultiinkin suppea mutta intensiivinen johdanto urkumusiikin ihmeelliseen maailmaan nimenomaan Johann Sebastianin sävelin.
Soittaja oli asetellut BWV 546:n preludin ja fuugan väliin koraalin Schmücke dich, o liebe Seele BWV 654, ja sommitelma antoi vihjeen hieman epätavallisesta iltamasta.
Idenstam soitti preludin varsin verkkaisessa tempossa, selvästi hitaammin, vähän kuin juhlavasti ylväämpänä kuin nykyään useimmiten tavataan tehdä, mikä mukavana, retrohenkisyydessään viehättävänä seikkana pantakoon merkille.
Tempo ei suinkaan ollut urkurin tulkinnan ainoa erikoisuus. Hän nimittäin teki dynamiikasta esityksen olennaisimman parametrin tavalla, jota en hiukkaakaan epäröisi sanoa erikoiseksi, hyvin persoonalliseksi.
Idenstam käytti niinkin ikivanhaa urkujen laitetta kuin paisutuskaappia dramaattisen dynamiikkamuutoksen toteuttamiseen. Simppeli kikka oli tuoreen kuuloinen, muttei silti laisin musiikin vastainen – päinvastoin, oikein mehevä ja tulkintaan oivallisesti istuva. 546:n hieman synkkäilmeisen musiikin vastapainoksi Idenstam soitti siis yhden Bachin lempeimmistä koraaleista, Schmücke dich, o liebe Seele.
Hän jatkoi Carl Orffin Carmina Buranan musiikilla, jota en ennen olekaan kuullut uruilla soitettuna. Domin valtavat urut tarjoavat tietysti mitä hienoimmat mahdollisuudet esitellä Orffin teoksen kaikki puolet, kansanomaisista draamallisiin, yksinkertaisista sinfonisiin. Soittaja käytti tilaisuutensa.
Gunnar Idenstam on perehtynyt paitsi klassiseen urkumusiikkiin myös kotimaansa kansanmusiikkiin ja 1970-luvun rockiin, ja viimemainitun suuntaan konsertin viimeisessä numerossa, urkurin omassa sävellyksessä, Metallienkelissä pääasiassa mentiinkin.
Se mikä rockissa kuulostaa järisyttävältä voimalta, kuulostaa toisen ilmaisuväylän puitteisiin siirrettynä helposti triviaalilta ja pliisulta. Uruilla saadaan kyllä aikaan raskaan rockin soundit – pääosin, mutta ei mikrotason elävyyttä.
Ja vielä, mikä rockissa toimii muutaman minuutin biiseissä, ei toisen median kautta toimikaan puolen tunnin mittaisen teoksen osana.
Metal Angelin musiikki olikin minusta liian monilta osin pitkästyttävää, löperöä lässytystä, ja kuulosti hiukan tv-ohjelman taustamusiikilta. Se toi (liian?) monilta osin mieleen brittiläisen The Whon kappaleet.
Ansionsa toki silläkin oli: soittajan tekniikka, jopa fysiikka joutuu todelliselle koetukselle muutaman osan jalkiosatsissa, eikä Idenstamin ansioita ovelien modulaatioiden käyttäjänä käy kiistäminen.
MATTI LEHTONEN
