Keisarien uudet vaatteet

Giampaolo di Rosan urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 13.7.; Bach, Beethoven, Franck, di Rosan omia sovituksia ja improvisointia.

Jos urkumusiikin ystävä voi rehellisesti sanoa tuntevansa J.S. Bachin tuotannon perinpohjin, hän voi samalla todeta tietävänsä jo varsin paljon tästä alasta. Itse en valitettavasti voi laskea itseäni siihen porukkaan mukaan.

Siksipä joka ainut kerta, kun kuulen vaikkapa vain Bachin koraalifantasioita tai urkukoraaleita, elämys on aina vavahduttava. Kerta toisensa jälkeen saa ihailla mestarin tapaa nyplätä ihmeellistä musiikillista pitsiä – tahi toisaalta valtavia arkkitehtonisia rakennelmia, kuten Komm, heiliger Geist -fantasiassa, jossa basson jämerä pohja luo goottilaisen katedraalin pylväät, muut äänikerrat taas taivaita tavoittelevat holvit.

Mistä uutta ohjelmistoa?

Millekään instrumentille kirjoitettu sävellyskorpus ei ole niin laaja, etteikö uutta verta kaivattaisi jatkuvasti vanhan ohjelmiston jatkoksi.

Urkujen kohdalla uuden musiikin karttuminen on ollut perin verkkaista, mihin yksi mahdollinen selitys on monien säveltäjien asenne: Kysyin taannoin säveltäjä Krzysztof Pendereckiltä Naantalin musiikkijuhlilla, eikö häntä kiinnostaisi kirjoittaa nimenomaan tuota kirkkoa silmällä pitäen urkumusiikkia; mainittakoon, että muistaakseni jokunen Pendereckin teoksista on kantaesitetty Naantalissa tai ainakin tuoreeltaan esitetty siellä, mutta ei urkuteoksia.

Pendercki totesi, että Messiaenin jälkeen ketään säveltäjää ei ole kiinnostanut urkumusiikki, kun kaikki on jo sävelletty. Tämän ajatuksen muutamatkin tapaamani urkurit ja säveltäjät ovat sittemmin kyseenalaistaneet.

Yrmeää ja autuasta

Uutta urkuohjelmistoa saadaan paitsi säveltämällä myös sovittamalla, mistä esimerkkinä kuultiin Beethovenin pianosonaatti op. 13 nro. 8, lisänimeltä Pateettinen. Sonaatin tuttu, yrmeääkin yrmeämpi alku on tuttu jokaiselle hiukankin Beethovenia kuunnelleelle, mutta uruilla sopivalla rekisteröinnillä ryyditettynä se saa ihan uudenlaista kierrettä. Puraiseva.

Pianosonaatin satsi ei asetu ihan tuosta vain uruille, vaikka sovittajana olisi di Rosan veroinen tekijä. Valtaosin lopputulos on erittäin iskevää, mutta kaikissa artikulaation yksityiskohdissa pianotekstuuria on hankala istuttaa uruille.

Sonaatin ankara ykkösosa oli erityisen pureva, mutta sitäkin autuaallisemmalta tuntui keskiosa; Adagio; tuskin yhdessäkään kuulemassani pianoesityksessä tämä kontrasti on tuntunut yhtä huojentavalta, lempeältä.

Konsertilla pitää tietenkin olla myös suvantonsa, ja niinpä di Rosa soittikin konsertin kokonaisdramaturgiaan elimellisesti soveltuvan Franckin Rukouksen op. 20 – kauniisti, herkästi ja levollisesti.

Antakaa meille Espanja!

Giampaolo di Rosan sovitus Bachin alun perin cembalolle kirjoittamasta kromaattisesta fantasiasta ja fuugasta BWV 903 toimi sen sijaan kuin maailman kahdeksas ihme. Uruilla teoksen kromatiikkaan viittaava liikanimi toimi todella hämmentävällä tavalla, ja etenkin sävellyksen päättävässä ahtokulussa di Rosa esitteli sellaista huikaisevaa taituruutta, jonka vuoksi kaljukin mies nostaa mieluusti hatun päästään.

Konsertin päätteeksi di Rosa improvisoi kahdesta annetusta teemasta, Finladia-hymnistä ja (olettaakseni) Italian kansallislaulu melodiasta. Hän keskittyi jännittävien sointurakennelmien ja modulaatioiden virittämiseen fuugan sijasta. Hienoa joka tapauksessa.

Konsertti oli siis erinomainen, mutta koska musiikkikriitikon tehtävä on pohjimmiltaan kritisoida, huutoon on vastattava: kun kerran di Rosa on cv:ssäänkin monin tavoin mainittu espanjalaisen ja etenkin portugalilaisen vanhan musiikin todelliseksi spesialistiksi, olisi ollut perin kiintoisaa kuulla Domin illassa po. ohjelmistoa; sitä ei nimittäin suuremmin ainakaan Suomessa ole tarjolla.

 

                                                                                                             MATTI LEHTONEN

Valoa kohti urkujen voimin

 

Ville Urposen urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 6.7.; Bach, Saint-Saëns, Liszt

Tiistai-ilta, kello 20:01 – moment musical.

Pitkäksi venynyt, tympeä ajanjakso ilman elävää musiikkia tuli matkansa päähän. Tilanne ja paikka olivat ideaalit – onhan Turun tuomiokirkko aina aivan erityinen konserttitila niin akustisesti kuin atmosfäärillisestikin… enkä viittaa uskontoon.

Ville Urponen aloitti Bachin toccatalla ja fuugalla d-mollissa. Hän soitti tutun teoksen hillityssä, avaran seesteisessä tempossa, mikä tekeekin sille oikeutta. Se sallii musiikin pienten finessien, kuten kaikuefektien ja fuugan teemaesiintymien erottelemisen mitä hienostuneimmalla tavalla.

Samalla muistelin kuitenkin Ton Koopmanin esitystä Tuomiokirkon pienillä uruilla vuosikymmenten takaa – silloin soittaja piti todellista hirmuvauhtia yllä (maailmanennätys ei voinut olla kaukana), mutta Urposen esitys teki kyllä paremmin oikeutta sävellyksen ominaislaadulle.

Konserttiohjelmassa seurasi pieni, herkistävä välipala, Alexandre Guilmantin urkusovitus Camille Saint-Saënsin läpikotaisin tutusta Joutsen-osasta säveltäjän suositusta orkesteriteoksesta Eläinten karnevaali. Jos numero sinänsä kaiken maailman kahvimainos-konteksteineen alkaakin olla jo liian usein kuultu ja kulunut, sillä oli kuitenkin olennainen rooli ohjelman kokonaisuudessa.

Joutsen toimi nimittäin siltana – Saint-Saënsin sävellyksestä hänen sovitukseensa, Franz Lisztin alun perin pianolle kirjoittamasta, mittavasta sävelrunosta, legendaksi nimetystä Pyhän Franciscus Assisilaisen saarna linnuille.

Jos teos pianolla soitettuna onkin ihmeellinen, suorastaan lumoava, sen urkuversio on kertakaikkisen satumainen - legendaarinen, sanoisin. Suurten katedraaliurkujen mahdollistamat soundiyhdistelmät saavat kuuluville monia sellaisia sointivärejä, joista me maallikot voimme vain haaveilla.

Ohjelmansa päätteeksi Urponen soitti Lisztin valtavan fantasian ja fuugan Giacomo Meyerbeerin koraalista Ad nos, ad salutarem undam, joka taasen on peräisi oopperasta Profeetta.

Orkesterisäveltäjänä Liszt lienee parhaiten tunnettu sinfonisista runoistaan, joita niitäkin tosin soitetaan perin harvoin. Puheena oleva fantasia ja fuuga vetää helposti vertoja Lisztin orkesteriteoksille, meneepä kevyesti niiden ohikin, mitä musiikilliseen painoarvoon ja syvällisyyteen tulee.

Fantasia on huikea, nimensä mukaisesti mielikuvituksellinen rakennelma, jonka Urponen tkaikessa ihmeellisessä loistossaan. Fantasia ei sävellyslajina velvoita säveltäjäänsä millään tavoin toisin kuin vaikkapa fuuga tai sonaatti, mutta kuitenkin Liszt on kahlinnut oman mielikuvituksensa palvelemaan omalaatuista logiikkaa, ykseyttä rönsyilevien ideoiden runkona.

Teoksen fuuga on vakava ja vahva, kuin käden ojennus konsertin alkunumerolle, ja sen jämerien päätössointujen soidessa aloin tuntea luottamusta taiteen, siis hyvän voittoon; näinä ankeina aikoina se luottamus nimittäin helposti horjuu.

Ville Urposen urkutaide oli sitä, mitä häneltä on totuttu odottamaan: sivistyneitä mutta kiehtovia rekisteröintiratkaisuja, sävellysten perinpohjaista analysointia ja huikeaa teknistä taituruutta.

                                                                                                             MATTI LEHTONEN