Sanasta miestä, siivestä perhosta

 

Pori Sinfoniettan Mozart-gaalakonsertti 27.11.2020. Kapellimestari Eugene Tzigane; Aarne Mansikka, tenori; Johanna Takalo, koloratuurisopraano; Aleksiina Turtiainen; sopraano; Henri Uusitalo, basso; Johannes Pessi, baritoni; Olivia Kyllönen; mezzosopraano. Aarioita ja yhtyekohtauksia Mozartin oopperoista Taikahuilu ja Cosi fan tutte.

Kun otetaan ”härkää sarvista”, puheenparren pohjavireenä lienee ajatus suureen tai muuten vaativaan hankkeeseen tarttumisesta hurtilla mentaliteetilla, uhmakkaasti, pelotta, mutta kuitenkin alttiina kaikkensa antamiseen.

Kun puhutaan taidemusiikista ja Mozartista, osuva ilmaus on sen sijaan tarttua ”perhosta siivistä”; se ei vaadi voimaa, mutta sitäkin enemmän suurta herkkyyttä, eleganssia, tyylitajua ja teknistä taituruutta. Perhosta ei voi tarttua siivistä sitä tappamatta, Mozartia voi.

Hämmentävää, että samanaikaisesti nuorten laulajanversojen, alan opiskelijoiden ensimmäiseksi ohjelmistoksi osoitetaan hyvin usein Mozartia… no, käärme puree pyrstöään. Se on kehä: se mikä näyttää ensin olevan helpointa, onkin lopulta vaikeinta, alastominta. Ei keinoa paeta tulkinnallisten vapauksien taakse, ei mahdollisuuksia vaikeuksien kiertämiseen.

Ja kun samanaikaisesti viskaalit vaativat väenkokousten pienuutta, rajoituksia niin esiintyjä- kuin yleisöjoukkojenkin osalta, Mozart on kaikin ajateltavissa olevin tavoin osuva valinta tähän omituiseen syksyyn.

Tältä pohjalta Pori Sinfoniettankin oopperagaala lienee suunniteltu.

Pieniä mutta suuria aarioita

Tuskin yksikään tenoriaaria näyttää paperilla niin helpolta kuin Taminon aaria Taikahuilun alussa, Dies Bildnis: ei juurikaan korkeita säveliä, ei suurta fortissimoa yläsävelissä. Siihenpä loppuvat helppoudet. Numero vaatii tulkinnallisesti rauhaa, jatkuvaa tenorin passagiossa killumista, herkkyyttä ynnä tietysti fraseerauksen millintarkkaa varmuutta ja dynamiikan hallintaa.

Tenori Aarne Mansikalla on eväät hienoksi Taminon esittäjäksi, siis lyyriseksi tenoriksi, mutta lisää tekniikkaa linjan pitämiseen, dynamiseen ulottuvuuteen ja tekstin tekemiseen vaaditaan. Mansikalla oli osaamista ja rohkeutta tehdä isoja legatoja, mutta sen päälle tarvittaisiin ääneen hiven lisää puhtia.

Yön kuningattaren aariaa kuuluisampia numeroita koko vuosisataisessa oopperan historiassa on tuskin yhtään, eikä samalle tasollekaan yllä kuin ehkä kourallinen. Die Hölle Rache on koloratuurisopraanolle erittäin idiomaattista laulettavaa, eli jos tähän fakkiin haluaa, tämä on hallittava.

Ja kyllähän Johanna Takalo asiansa osasi: jokainen sävel kilahti kuin vettä vain. Tehtäväksi nuorelle sopraanolle jää vielä äänen jämäköittäminen, volyymin lisääminen. Jopa koloratuurilta vaaditaan isompaa ääntä, mutta kuviolaulun herkkyydestä ei saa luopua.

Taikahuilun vaikeimpien numeroiden lista jatkui Paminan aarialla Ach, ich fühls’s, jonka Aleksiina Turtiainen lauloi. Aaria on mitä otollisinta laulettavaa nuorelle sopraanolle, mutta vaikeudet kauniin linjan tekemisessä ovat huomattavat ammattilaisellekin.

Saksan kielisen tekstin konsonanttien yhdistäminen pitkään, kauniiseen linjaan on valtava haaste, ja se on osa jokaisen laulun ammattilaisen työtä. Turtiaisella on kaunis ääni, ja lyyrisen sopraanon ohjelmisto varmasti avautuu hänelle harjaannuksen myötä.

Henri Uusitalo lauloi Taikahuilun aariaosaston päätteeksi Sarastron aarian In diesen heilgen Hallen. Uusitalon äänessä on puhtia ja pontta, ja kuten nuorilla matalan fakin laulajilla yleensäkin, mietittäväksi jää, mikä on hänen lopullinen äänialansa – basso vai baritoni.

Uusitalon äänessä on kumminkin avaruutta ja kantavuutta, joka sisältää vihjeen suuremmasta soinnista, isommasta äänestä ja sitä kautta tilaa oopperalavoille.

Ohjelman lopussa Mozartin Taikahuilun ja Cosi fan tutten ensemblekohtauksissa lauloivat vielä myös mezzosopraano Olivia Kyllönen ja baritoni Johannes Pessi, kumpikin oikeilla jäljillä laulutaiteen kartalla.

Mestari osaa työnsä

Pori Sinfoniettaa johti yllätyksellisten koronakuvioiden seurauksena japanilais-amerikkalainen Eugene Tzigane – ja hienosti johtikin! Yksikään nyanssi tai insatsi ei karannut häneltä aarioiden musiikissa, ja oheen liitetyissä muutamissa orkesterinumeroissa oli itse täsmällisyys.

Siirtymässä oopperasta toiseen kuultiin kakkososa Mozartin iki-ihanasta jousiserenadista Eine kleine Nachmusik, jonka jousisatsi on niin seitinhienoa ja äärimmäisen herkkää, että orkesterin soitto jätti hiukan toivomisen varaa sävelpuhtauden osalta.

Konsertin aluksi Linz-sinfonian finaali ja myöhemmin Cosi fan tutten alkusoitto näyttivät vääjäämättömästi Tziganen osaamisen: tällä kapellimestarilla olisi annettavaa orkesterille kuin orkesterille.

MATTI LEHTONEN

Iso ohjelma, iso esitys

 

Marko Ylönen, sello ja Risto Lauriala, piano, Wäinö Aaltosen museossa 24.11.2020. Bach, Beethoven, Debussy, Shostakovitsh.

Suurta musiikkia on suurta kuunnella, kun sitä esittävät suuret taiteilijat. Kun lisänä on juohevasti ja loogisesti rakennettu ohjelma ynnä ajankohdan ja maailmantilanteen huomioon ottaen intensiivinen tunnelma, tuloksena on tiistain sello-piano-konsertti WAM:ssa.

Bachista on hyvä aloittaa. Vaikkei se ihan aina kuulostakaan ylimaalliselta tai giganttiselta (usein kylläkin), kyllä se suurella luotettavuudella mittaa taiteilijan rahkeet. D-duuri gambasonaatti kuultiin Marko Ylösen ja Risto Laurialan soittaessa vähäeleisenä muttei kovinkaan lakonisena tulkintana.

Taitailijat ymmärsivät tyylin päälle. Bachin barokki soi vapaana liioitelluista eleistä, niukkailmeisenä mutta silti ilmeikkäänä. Esimerkiksi artikulointi, joka tuskin olisi voinut nasevampaa olla. Toisena dynamiikka: vähäkin riittää, kun se on oikein kohdennettu. Ja efektit, vibrato, etuheleet ynnä muu, tiedolla ja syvällisellä tuntemuksella viimeistelty.

Päättyvän juhlavuoden puitteissa lähes pakollisen Beethoven-numeron kohdalla ohjelmassa kuultiin muunnelmat Taikahuilun duetosta Bei Männern, welche Liebe fühlen – oikein osuva valinta siirryttäessä kohti ohjelman painavimpia numeroita.

Beethovenin mukaelmat Mozartin ikuisista melodioista edellyttävät seitinherkkää kosketusta niin pianon kuin sellonkin osalta, suuren tyylin eleganssia fraseerauksessa ynnä linjakasta dynamiikkaa – ja tämänhän me kaikki kuulimme tiistaina.

Debussyn sonaatti sellolle ja pianolle on yksi kaikkien aikojen suosikeistani tuolle kokoonpanolle kirjoitetuista teoksista. Säveltäjän suunnitelmissa oli 1910-luvulla kaikkiaan kuusi sonaattia eri kokoonpanoille, mutta erinäisten vastoinkäymisten - muun muassa sodan ja lopulta kohtalokkaaksi käyneen sairauden - vuoksi lukumäärä jäi puoleen.

Ensimmäinen, sellosonaatti, on muodoltaan tuttuun tapaan kolmiosainen, mutta siihenpä sen tavanomaisuudet loppuvatkin. Musiikki koostuu kulmikkaista fraaseista, hiukan espanjalaistyylisistä melodioista, jotka eivät saa vakautta sen enempää pitkistä linjoista kuin motorisista rytmeistäkään.

Yhtä kaikki melodiat ovat kumman tarttuvia ja mieleen painuvia.

Ylönen ja Lauriala onnistuivat tekemään Debussyn mestariteoksesta niin tuoreen version, että saatoin kuvitella kuulevani sen nyt ensimmäistä kertaa – ilman minkäänlaisia kuivia ja ummehtuneita maneereja. Herkullista, sanoisin.

Konsertti päättyi Shostakovitshin suureen sellosonaattiin, jota sitäkään tuskin voi syyttää minkäänlaisesta sovinnaisuudesta. Teoksella on harvinaisen selkeä kokonaisdraturgia – jonka voinee halutessaan nähdä koko konserttiohjelman juonen miniatyyrinä: avausosa on perinteisen kaunis, osin suorastaan romanttisen hempeä, mutta kokonaisuus päättyy hyvinkin ravisuttaviin, kouraiseviin sävyihin.

Samalla käydään läpi pienoiskoossa säveltäjän koko uraa: pidäkkeettömän nuoruusilmaisun päälle lankeaa Stalinin muotoinen varjo, kunnes tunnettuun tapaan loppu onkin sosialistisen realismin valjastamaa.

Aina välillä puhutaan siitä, missä määrin Shostakovitshin ilmaisu todellakin oli Stalinin määrittämää – olisikohan hän siis säveltänyt ihan jotain muuta, jos despootin viikate ei olisi alituiseen uhannut lyhentää hänen hiuksiaan oikein pohjia myöten?

Sanoopa tähän jaa taikka ei, ei olla himpun vertaa viisaampia. Toisaalta säveltäjä kirjoitti virallisten tilaisuuksien ulkopuolella hyvinkin totutusta poikkeavaa musiikkia, toisaalta juuri julkisuudelta varjossa hänen tyylinsä oli usein ihan samankaltainen kuin vaikkapa sinfonioissa.

Sellosonaatti on kuitenkin esittäjille upea haaste ja näytönpaikka: valtavat legatokaaret, kiperät kamarimusisoinnin karikot, vielä valtavampi dynaaminen skaala, flageoletit… Ilmankos siinä myterissä Ylöseltä hajosi jousi, mikä ei lopultakaan ollut este vaan hidaste.

Summa: isolla ohjelmalla iso esitys.

MATTI LEHTONEN