Francis Poulenc: Karmeliittasisaret Suomen kansallisoopperassa 10.2.2024.
Kylläpä olikin
korkea aika saada Francis Poulencin suurenmoinen ooppera Karmeliittasisaret
näyttämölle myös Suomen kansallisoopperassa!
Poulenc (1899-1963)
on toki monille musiikin harrastajille tuttu erinäisistä sävellyksistä, mutta suurelle
yleisölle hän on jäänyt monien tunnetumpien aikalaistensa ja maanmiestensä
(Bizet, Saint-Saëns, Debussy, Ravel ym.) katveeseen.
Hänen
konserttonsa uruille ja jousille vaikuttaa olevan hänen eniten esitetty
orkesteriteoksensa Suomessa viime vuosina, minkä lisäksi esimerkiksi monet
kuorolaiset ja pianistit tuntevat hänen musiikkiaan. Oopperan puolella monologi
Ihmisen ääni on ainakin meillä sattuneesta syystä päässyt eniten
näyttämölle.
Karmeliittasisaret kuuluu sellaisten sävellysten
joukkoon, jotka hyvin esitettynä herättävät kysymyksen, missä tämä teos on
piileskellyt kaikki nämä vuodet!
Katupoika ja
mystikko
Romanttinen
tyylikausi sai Ranskassa vastapainokseen impressionismin: raskauden sijaan
kepeys, täyteläisyyden sijaan läpikuultavuus, paatoksen sijaan eteerisyys ja
niin edelleen. Les Six -säveltäjäryhmä, johon Poulencin lisäksi kuuluivat mm. Arthur
Honegger ja Darius Milhaud, syntyi haastaakseen molemmat, niin romantiikan
kuin impressionismin.
Vaikka
ryhmällä ei ollut mitään selkeää yhteistä ohjelmaa, sen tavoittelema estetiikka
voitaneen määritellä uusklassiseksi: selkeys, ryhdikkyys, kompaktius, linjakkuus.
Kuitenkaan Poulenc ei epäröi kirjoittaa suorastaan puccinimaisen rehevää ja yltäkylläistä
melodiaa, kun tilaisuus sitä vaatii.
Tutun
luonnehdinnan mukaan Francis Poulenc oli ’puoliksi katupoika, puoliksi
katolinen mystikko’, mikä on erityisen selvästi havaittavissa hänen
musiikissaan. Poulenc kirjoittaa yhtä suvereenisti pehmein harmonioin
soinnutettua musiikkia, joka vaikuttaa olevan sukua aikakauden amerikkalaisen
viihteen kanssa, kuin kirkasotsaista, uusklassisin harmonioin sävytettyä
koraaliakin.
Karmeliittasisarissa vastakkainasettelu on erityisen
selkeä, muttei kuitenkaan tuota mitään musiikillista konfliktia. Esimerkiksi
toisen näytöksen alkua hallitsevat hempeät musiikin sävyt, mutta niistä
siirrytään notkeasti, ilman jyrkkärajaista saumaa koraalimaiseen hartauteen kohtauksen
lopun Ave Mariassa.
Hienosti
tyylitelty ohjaus
Olivier Pyn
ohjaus oli läpi koko teoksen yhtä tyylikäs kuin koskettavakin. Näyttämökuva on ankaran
karu, betoniseiniä muistuttava, ja välillä aukeavat metsämaisemat ovat nekin
kaikkea muuta kuin vehmaat. Taustaväliseinä avautuu tuon tuostakin muodostaen ristin
muotoisen näkymän taustalle.
Karmeliittain
ohjenuorana elämässä on alituinen rukous. Rukouksia kuultiin musiikissa monin
tutuin sanoin mutta myös visuaalisesti – useaan kertaan esiin tuleva
rekvisiittakokonaisuus, alkeellisista paloista syntyvä seimiasetelma, talleineen
ja eläimineen ynnä muine symboleineen on visuaalinen rukous, kuin ikoni.
Oopperan
päättävä teloituskohtaus olisi tuskin voinut olla vavahduttavampi – sanalla
sanoen järkyttävä. Musiikillinen kerronta etenee ahdistavalla määrätietoisuudella,
lähes pop-musiikillisella poljennolla yhden nunnan mestaamisesta seuraavaan;
jokainen kuolema oli erikseen ohjattu rukouksen yhä aina vain jatkuessa.
Taitavat
solistit
Kuullessani Tuuli
Takalaa ensikerran, hän oli selkeästi koloratuurisopraano, mutta nyt ääni
on tummunut ja pyöristynyt sopivasti lyyrisen sopraanon vaatimuksiin. Takalan
Blanche oli täydellisesti roolinsa sisäistänyt, koskettava päähenkilö, jonka
kehityskaari vakaumuksensa puolesta kuolevaksi nuoreksi naiseksi oli kaikessa
ennakoitavuudestaan huolimatta säpsähdyttävä ja väkevä.
Sisar Constancena
kuultiin Iris Candelariaa, jonka kimmeltävä koloratuuriääni ja nuorekas
olemus soveltuivat täydellisesti henköhahmoon, joka on kuin Blanchen
pikkusisar. Vanha prioritar, jonka kuolinkohtaus on yksi oopperan
kouraisevimmista, kuultiin Anna Danikin hienona tulkintana eikä Kirsi
Tiihosen suoritus hänen seuraajanaan jättänyt sekään toivomisen varaa.
Edelleen Tuija
Knihtilä äiti Marien roolissa jatkoi erinomaisten naissolistien kavalkadia.
Kun kuulin esityksen, solistivuorossa oli ns. kakkosmiehitys. Kuten kävi ilmi,
Kansallisooppera kykenee näemmä marsittamaan lavalle kokonaisen toisen
kentällisen laulajia ilman, että taiteellinen lopputulos kokee mitään haaksirikkoa.
Se on luottamusta herättävä tilanne.
Vaikka
Karmeliittasisaret onkin leimallisesti naisten ooppera, mieslaulajilla on juuri
sen verran laulettavaa, että kukin solisti pääsee profiloitumaan. Heikki
Kilpeläinen teki jämäkällä baritonillaan aidon tuntuisen isä- de la Forcen
ja Markus Nykäsen lyyrinen tenori toteutti yhtä vakaan hahmon hänen
poikanaan.
Laulusuorituksen
täydensi mainiosti pieni kuoro. Illan kapellimestari oli James Sherlock,
jolle teoksen dramaturgia oli hienosti hallussa. Musiikin langat olivat hänellä
tiiviisti käsissään ja jokainen elementti palveli kokonaisuutta.
MATTI
LEHTONEN
