Johann Sebastian Bach: Messu h-molli Turun tuomiokirkossa 9.2.2024. Key Ensemble; Suomalainen barokkiorkesteri; Minna Nyberg, sopraano; Essi Luttinen, altto; Aarne Mansikka, tenori; Aarne Pelkonen, basso; Turku Youth company, tanssi. Jutta Seppinen, kapellimestari.
Miten
oikeastaan voisi kuvalla Johann Sebastian Bachin suurimpiin aikaansaannoksiin
lukeutuvaa h-molli messua? Suuri, ihmeellinen – todellakin, mutta ehkä
kuitenkin ennen kaikkea hämmentävä.
On vaikea
arvioida, mitä Bach oletti teoksilleen tapahtuvan tulevien aikojen… niin,
vuosisatojen mittaan. Vai olettiko mitään – sävelsikö vain ja jätti nykyään
lähes pyhäinjäännöksiksi muuttuneiden teosten kohtalon Herran huomaan? Siihen
kysymykseen voi etsiä jonkinlaista vastausta John Eliot Gardinerin
kirjasta Musiikkia taivaan holveissa.
Mutta yhtä
kaikki, hyville urkukappaleille ja muille instrumentaaliteoksille oli tietenkin
käyttöä konserteissa, niin 1700-luvulla kuten nykypäivänäkin, ja kantaateilla saattoi
hyvinkin olettaa olevan näköpiirissä ihan liturgistakin käyttöä myös
vastaisuudessa.
Mutta tuo
suuri messu – sitä on tavattoman vaikea kuvitella sävelletyn muuhun
tarkoitukseen kuin nimenomaan konserttiteokseksi. Bach pilkkoo tutut
ordinarium-messun osat pienemmiksi paloiksi ja antaa jokaiselle rukousteksin
säkeelle oman ilmeen ja paisutta siten kokonaisuuden ennen näkemättömiin mittasuhteisiin.
Monenko muun messun pelkkä Kyrie-osa kestää likimain kaksikymmentä minuuttia?
Kaiken
lisäksi latina ei ollut käyttökelpoinen kieli protestanttisissa kirkoissa.
Messu tarjoaa
monenlaisia musiikillisia huippuhetkiä. Kiehtovin kohta on musiikissa
mielestäni Credon ja Sanctuksen raja. Ensin Bach kirjoittaa Confiteor-säkeiden loppuun
niin rohkeaa harmonista satsia, että tonaliteetti alkaa hämärtyä tulevaisuuden
musiikkia kohti kurkottavalla tavalla.
Sanctuksen
alun laskeva bassokulku tuottaa jylhyydessään bitonaalisuuteen viittaavia
piirteitä, vaikka viime kädessä ankkuroituukin perinteeseen. Vaikka Bach olikin
vaikkapa Händeliin verrattuna vanhoillinen, hänenkin voidaan havaita tässä
kohdin edustavan dynaamista ajattelua, sävelkielen uudistumiseen tähtäävää
tyyliä.
Kuoro
pääosassa
Bachin messussa
pääosassa on viisiääninen kuoro, jolle kirjoitettu musiikki on pääasiassa
polyfonista; passioista tutut, puristiset koraalit loistavat poissaolollaan. Teos
onkin nimenomaan kuorolle huikea haaste. Bach käyttää monenlaisia polyfonisen
kirjoitustavan hienouksia niin laajasti, tavoilleen uskollisesti suorastaan
ensyklopedisella laveudella, että tuskin mikään fuugan, kaanonin tai muun polyfonisen
muuntelun muoto jää koettelematta.
Musiikillisena
materiaalina Bach käyttää monin kohdin aiemmin säveltämiään teoksia, ja vaikka
oma Bach-tuntemukseni onkin kaukana kattavasta, messun moni osa aiheuttaa mukavan
tunteen siitä, että tämähän on tuttu sieltä tai täältä.
Key Ensemble
on monissa koettelemuksissa testattu ja monissa liemissä uitettu, joten Bachin
messu on sille todellinen herkuttelutuokio, areena taidon ja rutiinin
osoittamiseen. Stemmojen karakterisointi oli ensinnäkin todellisen laatukuoron statuksen
mukaista: kukin ääni soi homogeenisenä ja barokkityylin mukaisesti sutjakkana. Kuviolaulu
soljuu ketterästi ja joustavasti, dynaaminen skaala on riittävä. Tempon nopeat
vaihdokset syöksähtivät liikkeelle kuin tykin suusta.
Suomalainen
barokkiorkesteri tarjosi totta kai hienostunutta Bach-tyylin hallintaa
suvereeneine obligato-osuuksineen kaikkineen.
Kapellimestari
Jutta Seppisen tempot olivat tarkoituksenmukaisia ja luontevia. Bachin
suuri messu on vuosikymmenten mittaan johdettu niin monin tavoin ja tempoin,
etteivät mitkään nopeus- tai hitausennätykset enää säväytä millään tavalla,
eikä mikään takavuosien esimerkeistä tarjoa tässä suhteessa jäljittelemisen
arvoista lähtökohtaa.
Allegrot
olivat vauhdikkaita, mutta kuitenkin kuorolaisten kurkkuun lokoisasti sopivia.
Hitaammissa tempoissa oli kyllin harrasta sävyä, muttei turhaa viivyttelyn
tuntua. Olennaisinta onkin se, että tempo vastasi tarkoitusta eli musiikin
karakterin mukaista, luontaista pulssia.
Solistikvartetti
osasi asiansa niin laulutekniikan kuin barokkityylin fraseerauksenkin osalta. Sopraano-osuus
on valitettavasti Minna Nybergille liian matala. Hänellä on tavattoman korkea koloratuuriääni,
joka syttyi kauneimpaan loistoonsa vain muutamissa stemman korkeimmissa
kaarteissa. Tyylillisesti hänen laulunsa oli kauttaaltaan nautittavaa, mutta
mainitusta syystä se jäi osin kuulumattomiin.
Sen sijaan
Essi Luttisen lyyriselle mezzosopraanolle messun alttosoolot istuivat täydellisesti.
Hän jäsenteli musiikkia taitavasti ja musikaalisesti, tekstiä noudatellen. Tenori
Aarne Mansikka lauloi soolonsa herkästi ja hallitusti, ja Aarne Pelkosen
ytimekkäästi soiva baritoni antoi matalaan soolostemmaan sopivasti jämäkkyyttä.
MATTI
LEHTONEN
