Tuoreesti ja kansanomaisesti uruilla

 

Elke Unt, urut Turun Martinkirkossa 23.10.2021. Peeter Süda, Alfred Karindi, Erkki-Sven Tüür, Ester Mägi, Edgar Arro, Cecilia Roose, Mirjam Tally.

Millainen on urkukonsertti ja millainen sen pitäisi olla? Mitä sen pitäisi sisältää?

Tuskin mikään muu soitin kantaa mukanaan urkujen kanssa samanlaista stigmaa siitä, millaista musiikkia sillä oletetaan soitettavan. Urkumusiikki on suurta, jalosti kohta taivaita avartuvaa, arkkitehtonisesti massiivista säveltaidetta, jota määrittävät matemaattisten kaavojen kaltaiset laskelmat.

Aivan totta. Mutta on se muutakin. Vaikkapa sellaista, mitä virolainen Elke Unt lauantaina tarjoili – pientä, hauskaa, kummallista… eriskummallista. Hän esitteli Martinkirkon uruilla kotimaansa urkumusiikkia, ja suuressa osassa oli etelänaapurimme kansanmusiikki.

Peeter Südan (1883-1920) Basso Ostinato kertoo jo nimessään, mistä on kysymys: se on 6/4-tahtilajissa kulkeva passacaglia, joka rakentaa yhden lyhykäisyydessään komean kaaren ja A – B – A -rakenteen. Eihän muuta tarvita, kun kaari on kyllin jäntevä.

Alfred Karandin (1901-69) kolmannesta urkusonaatista kuultiin valitettavasti vain Berceuse-osa; teoksen esitys kokonaisuudessaan olisi ollut arvokas lisä ohjelmaan. Kehtolaulu osuu lempeässä melodisuudessaan lähelle vaikkapa Oskar Merikannon taikka Armas Maasalon tyyliä.

Erkki-Sven Tüürin (1953-) Spectrum I edusti Untin ohjelman modernimpaa laitaa. Kappaleen tyyli toi mieleen ennen muuta Einar Englundin – ennen kaikkea hyvässä mielessä, kun soittaja vielä onnistui äärikertavalinnoissaankin kerrassaan osuvasti. Tähänkin vielä lisäisin, että Tüürin Spectrumeja oli mieluusti kuullut useammankin, kun niitä kerran neljin kappalein on sävelletty.

Ester Mägi (1922-2021) on puolestaan Dialogissaan suorastaan häkellyttävän lähellä uusklassisen kauden Einojuhani Rautavaaran kuoropsalmeja – tyylikästä ja hyvin soivaksi kirjoitettua musiikkia.

Kansanmusiikkia harvoin yhdistetään urkuihin, mutta Elke Untin konsertti kertoi, mitä Virossa sillä alalla on viime aikoina tehty. Edgar Arron (1911-78) kolmen kansanlaulusovituksen jälkeen kuultiin konsertin kiintoisin numero, Cecia Roosen (1964-) sarja virolaisista paimenlauluista laululle ja uruille.

Asiantuntemukseni kansanmusiikin alalla jää valitettavan huteraksi, mutta hyvin viihdyttäviä ja etenkin rytmisesti napakoita numeroita Roosen on kirjoittanut tradition pohjalta. Soiton lisäksi Unt myös vastasi lauluosuuksista.

Mirjam Tallyn (1976-) Flageolets tuntui sekin kumpuavan kansallisista aineksista joskin kohti kansainvälisempiä musiikkimaailmoja.

Vaikka Untin konsertti olikin mielenkiintoinen ja hauska katsaus omaan asiaansa, myös virolainen ihan uusin musiikki uruille kaipaisi puolestapuhujansa – vai onko sellaista olemassakaan? Sangen vähiin ovat nimittäin suomalaisetkin uudet urkuteokset – ainakin niiden esitykset! – jääneet.

                                                                                      

                                                                                                             MATTI LEHTONEN

Perinteistä ja uutukaista kitaralla

 

Patrik Kleemola ja Timo Korhonen, kitara Sibelius-museossa 20.10.2021. J. S. Bach, Seppo Pohjola, Franz Schubert.

Turku ei varsinaisesti ole mikään Lontoo. Niin totesi muuan opettajani aloittaessani opintojani yliopistossa runsaat 36 vuotta sitten. Tällä hän tarkoitti sitä, ettei konserttitarjonta ole mitenkään ylitsepursuavan runsasta näillä seuduin.

Maksaa kuitenkin vaivan kertoa, mitä opettaja seuraavaksi sanoi: ”mutta kyllä täällä aika paljon koko ajan tapahtuu” – ja siinäpä onkin se knoppi. Tälläkin viikolla – korona-infernon alkaessa hellittää ja työskentelyperiodin ollessa kiivaimmillaan – konsertteja on lähes päivittäin, kaksinkin kappalein.

Keskiviikkona nautittiin Sibelius-museossa kitaramusiikista, vieläpä kahden soittajan musisoinnista. Suomalaisen kitaramusiikin grand old man – hmm., jos nyt ikäistäni miestä saa vanhaksi kutsua – aloitti Johann Sebastian Bachin kolmannella luuttusarjalla, jonka osat hän karakterisoi vuorenvarmalla tyylillä ja tarkkuudella.

Illan odotetuin numero oli kuitenkin Seppo Pohjolan uunituote soolokitarakappale Kaiun, jonka Patrik Kleemola soitti. Paitsi että Kleemola on yksi aktiivisimmin konsertoivista nuorista suomalaismusikoista, erityisesti hänen ahkeruutensa ja toimeliaisuutensa uuden musiikin kentällä on ihailtavaa.

Kleemolan tilaamien ja kantaesittämien uusien kitarateosten määrä nousee jo 50 paremmalle puolelle.

Säveltäjä Pohjola kertoi Kleemolan tilanneen ”ison kappaleen” – ja sellaisen hän toden totta oli saanut. Paisti että uutukaisen kesto on 20 minuutin luokkaa, Kaiun käy läpi lähes ensyklopediseen tapaan kitaran ilmaisumahdollisuuksia.

Tarkoitan nimenomaan perinteisiä mahdollisuuksia. Tunnen Pohjolan vanhastaan enemmän perinteiden jatkajana kuin niitä mullistavana säveltäjänä. Pidän häntä traditionalistina, millä tarkoitan perinteen kaikinpuolista tuntemusta, hallintaa ja hyödyntämistä. Esimerkiksi uusia soittotekniikoita tahi viritystapoja Pohjola ei kitarauutuudessa sovella.

Kaiun alkaa alleviivatun selväpiirteisellä, homofonisella sointusatsilla. Sävelkielen monoliittisyyttä on vielä tehostettu urkupisteillä eli soinnusta toiseen yksi sävel pysyy sitkeästi paikallaan. Ikuisesti koraalisatsikaan ei voi jatkua, ja pianpa jämpti sointusatsi saa rinnalleen perinteisistäkin perinteisimmän soittokuvion, jonka termiä hiukan venyttämällä voisi nimetä albertinbassoksi.

Yhä vilkkaammaksi ja virtuoottisemmaksi käy satsi, kun säveltäjä viljelee huikeita, niin tasa- kuin triolijakoisesti artikuloituja juoksutuksia. Tyylikkään kokonaisdramaturgian mukaisesti Kaiun saavuttaa vielä huipennoksen jälkeen rauhan, raukeuden – miten se itse kukin haluaa kokea.

Konsertin päätökseksi oli tarjolla vielä Julian Breamin fantastisen hieno sovitus Franz Schubertin jousikvartetosta D. 173, jonka kitaristit tuntenevat vain nimellä Duo, a-molli. Korhonen ja Kleemolan soittivat teoksen jonkin verran verkkaisemmassa tempossa ne jokuset esitykset, jotka olen teoksen alkuperäisessä, kvartettiasussa kuullut. Minua tuo ei haitannut, päinvastoin.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Vain pienestä voi syntyä näin suurta

 

Peter Mattei, baritoni ja David Fray, piano Turun konserttitalossa 13.10.2021. Franz Schubert: Winterreise.

Täydellisyyden siiven unelmankevyt kosketus. Mikromittakaavan suurenmoisesti hallituista hiukkasista rakentuva täydellinen suurkokonaisuus. Läpikotaisin analysoitua ja samalla täydellä sydämellä elettyä lied-musiikkia taidolla ja tahdolla, joka on vain suurimpien mestarien saavutettavissa.

Ylistävien luonnehdintojen listaa voisi jatkaa kaikille hyvän maun rajoille saakka, niiden ylikin, mutta tämä riittänee. Baritoni Peter Mattein ja pianisti David Frayn konsertti keskiviikkona Turun konserttitalossa takoi Guten Nachtin ensisekunneista alkaen odotukset ennen kokemattoman korkealle, siinä asia kiteytettynä.

Winterreise alkaa mollissa, ei pahaenteisesti muttei kuitenkaan tuskin mitään hyvää lupaillen. Tuskin kukaan säveltäjä osaakaan leikkiä yhtä suvereenisti paitsi duurin ja mollin välillä myös vaivihkaisten modulaatioiden sävyillä. Wilhelm Müllerin runojen vähäisetkin välöörien muutokset ovat jäännöksettä säveltäjän luupin alla.

Ja mitä vähintään yhtä olennaista, myös illan taiteilijoiden tarkastelussa.

Peter Matteilla on mehevä, sävyltään lämmin ääni, tosin ei kooltaan valtavan suuri – joskin hän kätkee visusti, mestarillisesti instrumenttinsa moninaiset ulottuvuudet antaen niistä näytteen vain taiteen sitä vaatiessa. Vastaavan mestarismiehen hän kohtaa pianistissaan, David Frayssa, jonka vähäeleinen, suorastaan lakoninen tapa nostaa olennaiset seikat fokukseen edustaa lied-neroutta sen suurimmassa taiturisarjassa.

Jokaikinen Winterreisen lauluista sai osakseen persoonallisen, omakohtaisesti kohdatun tulkinnan. Musiikissa ei ollut niin pientä nyanssia, runon äänenpainoa, rytmistä knoppia tai sävellajin häilähdystä, etteivät konsertin taiteilijat olisi sitä noteeranneet.

Winterreisen on synkkä kertomus. Monet sen tuokiot jättävät ainakin takaveräjän sen verran raolleen, että käänne parempaan olisi mahdollinen. Mutta laulu laululta pessimismi syvenee aina vain karummaksi, kunnes jäljelle jää tyhjyys, illuusioiden täydellinen murtuminen, yksinäisen kulkijan päätyminen kaikkea tuota inkarnoivan kerjäläisen kumppaniksi.

David Frayn ja Peter Mattein konsertti nimenomaisesti ja kouriintuntuvalla tavalla on sen standartin kitäytymä, jota kohti Turun musiikkijuhlien on alati, ilman mitään poikkeuksia pyrittävä ja jonka tuntumassa sen on pysyttävä. Tällaiset konsertti-illat jäävät vuosiksi mieleen ja kantavat kuulijat yli koronakurimusten ja muiden vastaavien katastrofien.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN