Upeasti laulettu Tannhäuser Luvian kirkossa

 Richard Wagner: Tannhäuser Luvian kirkossa 19.4.2025.

Musiikin historian tunnetuimpiin lukeutuvan sitaatin mukaan Richard Wagner totesi vain vähän ennen kuolemaansa olevansa maailmalle vielä Tannhäuserin velkaa.

Totta tai tarua, Tannhäuser edustaa mielenkiintoista murrosvaihetta säveltäjän tuotannossa: Toinen jalka on yhä vakaasti kiinni oopperan perinteessä, varsinkin toisen näytöksen Elisabethin Halle-aaria puhumattakaan juhlamarssista samassa näytöksessä. Alkuperäinen alkusoittokin on oopperaa perinteisimmillään – sitähän Brucknerkin hyödynsi myöhemmin tunnetussa kuorolaulussaan Locus iste.

Samaan aikaan muutamat harmoniaratkaisut siellä täällä edustavat hämmästyttävän edistyksellistä ajattelua, ja suuri tenorimonologi oopperan lopulla voisi olla peräisin mistä hyvänsä Wagnerin myöhäiskauden teoksesta.

Kaiken kukkuraksi Wagner tuntuu vielä empivän nimenomaan nimiroolin karakterisoinnissa – onko se yhä lyyris-draamallinen tenori, kuten vielä kronologisesti seuraavan teoksen nimirooli Lohengrin, vaiko jo aito Helden-tenori säveltäjän myöhäisteosten tapaan?

Ei siis ihme, että Wagner mietti vielä elämänpolkunsa viime metreillä – uusittuaankin jo teoksen kertaalleen – kokonaisuuden prosessoimista vielä kertaalleen.

Wagneria periferiaan

Tannhäuseria ei Suomessa ole nähty hyvään aikaan - Kansallisoopperassa ei vielä kertaakaan sitten aivan uuden talon alkuaikojen, ja silloinkin Berliinin Deutsche Operin vierailuesityksenä. Sen sijaan teos on esitetty Savonlinnassa 1990-luvun lopulla ja Tampereella 2012. Joka tapauksessa Eurajoki Bel Canton (EBC) toteuttama esitys Luvian kirkossa osui hyvään saumaan.

Suomi on Helsinkiä lukuunottamatta oopperan lilliputtimaa, ja Lounais-Suomi ilman vakituisesti toimivaa oopperatyötä vielä senkin periferia. Sopii siis toivoa, että Luvian pieneen kirkkoon laittautunut yleisö osasi arvostaa kuulemaansa; se oli nimittäin suomalaisen laulutaiteen huippuhetkiä! Kirkossa urkusäestyksellä esitettävä ooppera nimenomaan lataa poikkeuksellisen suuren vastuun onnistumisesta juuri laulajille.

EBC:n Wagner-esitykset on toistaiseksi kuultu pääasiassa Eurajoen kirkossa, mutta tällä kertaa luultavasti kuoron mukaan tulon takia esitys toteutettiin Luvian kirkossa. Tila sopii akustiikaltaan mainiosti konserttikäyttöön, mutta valitettavasti kirkon urkujen kunto on jäänyt päivittämättä tälle vuosituhannelle.

Hienot solistit

Tannhäuserin solistit olivat kaikki toinen toistaan parempia. Jyrki Anttila on tehnyt nimiroolin jo aiemminkin näyttämöllä, ja hän olikin oma luotettava itsensä – kaikki sävelet kajahtavat päkistelemättä, soundi on komea lopun raskasta Rooma-kertomusta myöten. Ainoa hänen herättämänsä negatiivinen miete oli, että Anttila on tällä haavaa ainoa fakkinsa edustaja maassamme – uuden Helden-tenorin ilmaantuminen olisi ihan vaihtelunkin vuoksi terveellistä.

Vielä pari pykälää suuremman vaikutuksen teki baritoni Arttu Kataja, joka on vihdoin päässyt eroon bassobaritoni-nimikkeestä. Hän oli aivan ideaali esittäjä Wolframin lyyrisessä roolissa, ja olisin valmis nostamaan hänet samaan kastiin suurten saksalaisten baritonien, vaikkapa Berndt Weiklin kanssa. Lipsahdus Iltatähti-aarian sisääntulossa laskettakoon sen piikkiin, että elävässä esityksessä aina jotain sattuu.

Samaa loistoluokkaa edusti sopraano Silja Aalto Elisabethin osassa. Fantastinen voima äänessä – ja silti sopivasti pari pisaraa hunajaista kauneutta. Halle-aaria oli silkkaa luksusta, ensiluokkainen linja, mahtava dynamiikka ja nautittava fraseeraus. Tämä esitys kelpaisi mille hyvänsä suuremmallekin areenalle. No, ehkä saksan vokaalivärit vielä kaipaisivat hiomista.

Myös Hannakaisa Nyrönen Venuksena teki hienon rooli. Vaikka hänellä onkin toisinaan pulmia sopraanon rekisterin ylimpien sävelien kanssa (hän taitaa olla nimenomaan ns. välifakin ääni), tällä kertaa hän onnistui etenkin teoksen finaalissa hyvin.

Erik Rousi saavutti maakreivi Hermannin tehtävässä sonoorin auktoriteetin vaivatta. Ääni on entisestään pyöristynyt ja saanut täyteläisyyttä. Lyyrisen tenorin, Walter von der Vogelweiden roolissa kunnostautui Tuomas Miettola – roolille kirjoitettu aaria oli onneksi otettu mukaan. Pienemmätkin roolit mukaan lukien solistien suoritukset olivat korkealaatuisia.

Ripeät tempot

Kuoron suuren osuuden lauloi Paavo Hyökin valmentama turkulainen Chorus Cathedralis Aboensis ja suoriutuikin vallan hyvin. Saksan kieli olisi ehkä kaivannut tarkkuutta ja naiskuoron osuus hivenen soinnillista massaa, mutta edustavasti laulajisto täytti tehtävänsä.

EBC:n toteuttamat oopperahankkeet toteutettiin alkuaikoina pelkkien urkujen säestyksellä, mikä tietenkin kuohitsi Wagnerin orkesteritekstuurin ihmeellisten sointivärien toteutumista ankarasti. Niistä pitäen soitinkokoonpanoja on jatkuvasti kasvatettu, ja Tannhäuserissa mukana oli jo kokonainen kamariyhtye.

Sointikuva on huomattavasti pelkkiä urkuja aidompi, mutta kaikesta huolimatta nämä EBJ:n produktiot toimivat edelleen laulusuoritusten varassa. Urkuri Jimi Järvinen oli kuulemma saanut pikahälytyksen Ilpo Laspaksen sairastumisen vuoksi, ja joinkin paikoin soitto oli hiukan likiarvojen perustalla; se ei kuitenkaan kokonaisuuden onnistumiseen juurikaan vaikuttanut.

Kapellimestari Mikael Loponen piti monikymmenpäisen esittäjistön hyvin otteessaan. Tempot olivat ripeähköjä, mutta pikkuriikkisellä soittajistolla ei lopultakaan voi kuvitella saatavan aikaan sellaista sitkasta jousilegatoa, joka monin kohdin parhaiten palvelisi Tannhäuserin musiikkia. Lopun Rooma-kertomuksessa tempo oli huomattavan nopea – hyvä ratkaisu, sillä nimirooli on tavattoman raskas ja tenorin voimavarat taiten jaettuinakin varmasti kovilla.

                                                                                                             MATTI L5EHTONEN

Genovassa kaikki haluavat tapaa toisensa

 Harvoin kuultavaa Verdiä Kansallisoopperassa

Giuseppe Verdin Simon Boccanegra Suomen kansallisoopperassa 22.3.2024

Giuseppe Verdi sävelsi oopperansa Simon Boccanegra vuosina 1856-57, mutta teki laajoja korjauksia ja uudistuksia vielä vuosina 1880-81. Vaikka kenellekään säveltäjälle ei tee minkäänlaista oikeutta tahi kunniaa vertaaminen aikalaisiin, on huomattava Richard Wagnerin säveltäneen samoihin aikoihin Boccanegran varhaisversion kanssa jo Tristania.

Mutta jotain johtopäätöksiä siitä voi ja pitääkin vetää. Verdi saavutti italialaisen bel canto -traditiota noudattelevan tyylinsä huipun 1850-luvun alun mestariteoksissaan Rigoletto, Trubaduuri ja Traviata; nehän ovatkin täynnä toinen toisiaan täydellisempiä melodiarakennelmia ja niiden yhdistelmiä.

Sen jälkeen hänen pyrkimyksensä kohti toisenlaista oopperailmaisua on aivan ilmeinen; halutaanko sitä sanoa Wagnerin hapatukseksi – se lienee joko fakta tai tulkinta, riippuen siitä, keneltä kysyy. Kysymys ei kuitenkaan ole erityisen tärkeä, vain se, millaista musiikkia syntyi.

Missä viipyy Sisilialainen vesper?

Yhden jaottelun mukaan Verdin tuotantoa Traviatan ja Aidan välillä kutsutaan ympäripyöreästi ’välikaudeksi’, joka hivenen haiskahtaa pejoratiiviselta ilmaukselta. Mutta toden totta useissa säveltäjän tuon ajan teoksissa on tietynlainen kypsymättömyyden tuntu – jokin kehitysprosessi on vielä kesken.

Musiikki on monin osin Verdiä rehevimmillään, ja voikin sanoa, että kohtalokkaimmat mestarin haksahdukset löytyvät librettovalinnoista: Sisilialainen vesper, Simon Boccanegra, Kohtalon voima – tarinat ovat niin sakeita ja sokkeloisia, ettei juuri päivä sekaan paista.

Esille on näemmä haluttu tuoda harvemmin kuultavaa Verdiä, mutta ratkaisua on syytä muutamin sanoin kommentoida: Boccanegra on viime vuosikymmeninä nähty jo kahdesti Suomessa, Kansallisoopperassa 80-luvun lopulla ja Tampereella vuonna 2000. Sen sijaan Sisilialaista vesperiä ei ole vieläkään koskaan esitetty maassamme!

Komea ja tyylikäs

Simon Boccanegran näyttämötoteutus on komea ja tyylikäs. Anish Kapoorin lavastuksen värimaailma perustuu mustaan, punaiseen ja valkoiseen, joista kaksi jälkimmäistä ovat Genovan kaupungin lipun päävärit.

Muista lavastuksen elementeistä keskeisin on näyttämön yllä riippuva, ylösalaisin käännetty tulivuori, jonka merkitystä en aivan ymmärtänyt, ellei se sitten ilmentänyt vain jonkinlaista kaiken yllä vaanivaa uhkaa. Ja sitähän riittää – välillä tuntuu siltä, että kaikki haluavat tappaa toisensa!

Kuten sanottu, Boccanegran tarina on perin hankala hahmotettavaksi. Ohjaaja Pierre Audi olisi kenties voinut ratkaisuillaan vielä hiukan enemmän helpottaa ymmärrettävyyttä. Ohjauksen vahvuuksiksi on mainittava muutamat rituaalinomaiset kohtaukset, jotka istuivat paikalkleen kuin nenä päähän.

Muun muassa lopun lyhtykulkue oli paitsi draamaan istuva myös sangen kaunis.

Italialaisen musiikin osaajia

Nimiroolin teki Vladimir Stoyanov, ja oikein koskettavasti tekikin. Ääneen olisin ehkä kaivannut rahtusen luksusta, nimiosasta kun puhutaan ja laulettavaa on paljon. Pienempi baritoniosa Paolo Albiani on bassobaaritonin kenttää, ja Sebastian Catanan esitys oli juureva.

Boccanegra sisältää vain yhden huomattavaan naisroolin, Amelian. Joyce El-Khouryn suorituksen alku tuntui hiukan vaisulta, mutta koko oopperan nähtyäni olisin valmis nimeämään hänet yhden solistiensemblen parhaista. Korkeissa sävelissä oli loistoa, soundissa aitoitalialaista lämpöä.

Tenoriosa Gabriele Adorno sisältää runsaasti haastavaa ja komeaa laulettavaa muttei mitään hittiaariaa; siksi kai tehtävä on jäänyt aikakauden muiden Verdi-roolien varjoon. Mihails Čulpajevsin ytimekkäässä äänessä on komea squillo ja kevyen luontevasti toimiva korkeus, mutta nyansseista hän tuntui hallitsevan vain fortissimon.

Oopperan tunnetuin numero lienee Fiescon aaria oopperan prologista; se tunnetaan jokusina suomalaistenkin taiteilijoiden levyyksinä. Valitettavast Riccardo Zanellaton suoritus KO:ssa ei yltänyt likellekään niiden tasoa. Itse asiassa Zanellato ei kuulosta ensinkään vaan baritonilta – eikä edes kovin jämerältä sellaiselta. Esityksen kaikki matalimmat sävelet jäivät pahan kerran puhdittomiksi.

Koko illan suuri tähti oli lopultakin kapellimestari Pietro Rizzo – harvoin pääsee kuulemaan näin punnitusti ja elegantisti fraseerattua Verdiä!

MATTI LEHTONEN