Kevin Bowyer, urut, Turun tuomiokirkossa 27.6.2023.
Kevin
Bowyerin konsertissa
kuultiin urkujen soittoa kaikessa siinä rikkaudessaan, joka on mahdollista vain
tällaisessa tilassa vain tällaisella soittimella. Konsertin ohjelma oli
laadittu kronologiseen järjestykseen varhaisemmasta musiikista kohti
nykypäivää, mikä on aina hyvä ja looginen ratkaisu.
Renessanssiajan
urkumusiikin kuunteleminen herättää nykypäivänä lähes vääjäämättä kokemuksen
historian suuruudesta, kulttuurin ja perinteen valtavuudesta ja (terveellisen)
tunteen omasta mitättömyydestä kaiken keskellä. Arnolt Schlickin Ascendo
ad patrem meum oli mitä mainioin johdanto illan ohjelmaan. Samaa juonta
jatkoi parisataa vuotta myöhäisemmän Henry Purcellin fantasia – tai tässä
tapauksessa brittiläisittäin ilmaistuna voluntary.
Johann
Sebastian Bachin preludi,
trio ja fuuga BWV 545b ei lukeudu tekijänsä eniten esitettyihin
urkukappaleisiin, mutta etenkin Bowyerin tapaan esitettynä se lukeutuu
säveltäjän suurenmoisimpiin teoksiin.
Illan urkuri
soitti sen toden totta kypsän mestarillisesti: tempot olivat sopusuhtaiset,
artikulointi ilmavaa ja irtonaista, ja ennen kaikkea nautin vähäeleisistä
rekisteröintivalinnoista. Kukin taite sekä musiikin kokonaiskaari sai
selkärangakseen tyylitajuisen mutta kuitenkin luonteikkaan sointiasun. Enemmän
kuin ripaus täydellisyyttä.
Päädyimmekin
sitten 1900-luvun musiikkiin ja teoksiin, jotka olivat ainakin minulla
tuntemattomia. Urkusäveltäjäthän ovat lähes aina itse kirkkomuusikkoja, sekä
hyvässä että pahassa. Tarkoitan sitä, että kirkkomuusikot tuntevat aina
polyfonisen sävellystavan, monet suorastaan läpikotaisin, mutta asian kääntöpuolena
on takertuminen tonaaliseen sävelkieleen, jolloin monet modernimman musiikin
ideoista jäävät vallan horisontin taa.
Bowyer
soitti jatkoksi Gordow Sherwoodin (1929-2013) kokonaisuuden Trois compositions
en style baroque (1963), ja kuten otsikkokin vihjaa, kappaleiden
rakenneratkaisut olivat peräisin menneisyydestä, mutta esimerkiksi fuugateemojen
jännittävät koukut modernimmalta ajalta.
Kukin
kolmesta sävellyksestä edusti muotoa alkusoitto – fuuga, mutta osa osalta
sävelkieli laveni lavenemistaan, kunnes viimeisessä, fantasia ja fuuga päätös nosti
kuuluviin huikean polyfonisen rakennelman, joka ei mitenkään kalpene 1900-luvun
tunnetuimpien alan taitajien kädenjäljen rinnalla.
Illan grande
finale oli Charles Camillerin (1931-2009) Missa Mundi (1972), ja valtavan
kokoinen päätös se toden totta olikin!
Avausosa Offering
edustaa ankaran dodekafonista sävelkieltä, kunnes eräänlaisissa kadensseissa
päädytäänkin pehmeisiin, tersseille rakentuviin sointuihin, ja dodekafonia
liudentuu vapaatonaalisuuteen. Offering on sinänsä suuri kokonaisuus,
mutta onneksi Bowyer näki vaivan ja soitto teoksen kokonaisuudessaan.
Missa
Mundin osat Fire
over the Earth ja Fire in the Earth muistuttavat monessa Olivier
Messieanin sävelkieltä eksoottisine rytmeineen ja paksuine sointuineen,
jotka uhmaavat niin tonaalisuuden kuin dodekafoniankin analysointikeinoja. Ilmaisun
olennainen elementti on raivo, hurja purkaus, joka sai Domin urut huutamaan
vertahyytyvällä tavalla.
Communionin
musiikki elää
sävellajittomuuden tuntumassa. Tonaalisuudelle ei anneta sijaa, vaikka
sävelkieli poikkeaakin dodekafonian ankaruudesta. Päätösosa Prayer tekee
jotain muuta: se on melodinen meditaatio, joka ei kuitenkaan tarjoile mitään
tonaalista melodiaa, ainoastaan lempeän harmonis-melodisen huojennuksen
edellisten osien hurjuuteen.
Kaiken
kaikkiaan Turun Domin konsertti edusti omaa erikoisaluettaan hienolla tavalla:
tarjolla oli suurta musiikkia, jota missään muualla ei saa kuullakseen.
MATTI
LEHTONEN
