Tuokio taiteen taikaa kulkutaudin keskellä

 

Turun filharmoninen orkesteri konserttitalossa 24.9.2020. Okko Kamu, kapellimestari; Virva Puumala, sopraano. Beethoven, Telemann, Sibelius.

Edelleen on menossa vasta vuosi yksi jälkeen uuden ajanlaskun alun - so. koronakatastrofin puhkeamisen –, ja jo nyt paukut vaikuttavat loppuneen monella taiteen alalla, jotka kaipaavat kipeästi yleisöä tilaisuuksiinsa. Eikä puhuta pelkästään henkisestä tuesta ja läsnäolosta vaan myös ihan konkreettisesti maksavan yleisön roposista järjestäjän kassakirstuun.

Samaan aikaan Yle:n aamu-tv:n lähetyksessä muuan paneelikeskustelijaksi valittu kulttuurielämän edustaja totesi, että korona pitäisi nähdä, ei vain uhkana, vaan myös mahdollisuutena. Tuollaista kommenttia tulen itse hyvin äkkiä pitäneeksi hurskasteluna ja löyhin perustein heitettynä korulauseena. Revipä rutosta rattoa!

Mutta millaisia mahdollisuuksia epidemia sitten voisi tarjota esimerkiksi konserttimusiikin kentällä? Ainakin ohjelmiston pikantteja omituisuuksia, niitä säveltäjien opusluetteloiden marginaaleista löytyviä kappaleita, jotka normaalioloissa jäävät vääjäämättä esittämättä, voisi kerrankin tarjota kuultavaksi. Esimerkiksi.

Konsertti kahdella jalalla

Turun filharmoninen orkesteri kävi torstaina ajan ankeutta vastaan kaksikantaisella konserttiohjelmalla. Mikä hyvänsä soittoilta minä hyvänsä aikakautena alkaa vakuuttavasti ja ylväästi Beethovenin Coriolan-alkusoitolla. Kapellimestari Okko Kamu – jo tuttu näky oman orkesterimme puikoissa - johti kappaleen pontevasti, ja huolimatta muutamasta tuhnusta alukkeesta orkesteri vei taas imagoaan kohti sille kuuluvaa asemaa.

Barokkimusiikkia on harvoin kuultu tavanomaisissa sinfoniakonserteissa, mutta varsinkin koska tuo koko perinteisen sinfoniakonsertin konsepti ihan sellaisenaan on syytä ainakin toistaiseksi pitää odottelemassa otollisempia aikoja, Georg Philipp Telemannin (1681-1767) Don Quijote on vallan mainio teos esitettäväksi.

Kamu ja TFO esittivät tuulimyllyjä vastaan taistelleen tragikoomisen urhon värikkäitä edesottamuksia kuvailevan orkesterisarjan notkeasti ja nasevasti. Vielä paremmin tämä sävelkieli olisi kylläkin istunut Turun linnan tai vaikkapa Akatemiatalon miljööseen.

Sopraanon hunajaiset sävyt

Torstain konsertin toinen painopiste lepäsi Sibeliuksen harteilla. Eikä koronanpentelettä tässäkään voinut sivuuttaa – matkustusrajoitusten vuoksi kapellimestari ja sopraanosolisti vaihtuivat viime tingassa, ja ohjelmasta putosivat pois Andrea Porteran Klecksophonic Lieder saaden sijalleen Sibeliuksen tutuimpia lauluja.

Porteran musiikkia löytyy muuten helposti YouTubesta, joskaan juuri näihin Klecksophonisiin lauluihin en siellä enshätään törmännyt.

Sibeliuksen laulut lauloi sopraano Virva Puumala. Hänellä on hivelevä, hunajaisen kaunis, lyyrinen ääni, jossa ehkä aistii hienoista potentiaalia dramaattisempaankin suuntaan – matala rekisterikin soi nimittäin mehevästi. Ainakin juuri nyt hän voisi olla mitä parhain valinta esimerkiksi La Bohemen Mimin rooliin. Puumalalla on myös tulkinnallista aistia, korvaa kuunnella laulujen sisäisiä väreitä.

Nuo tutut Sibeliukset

Olen usein ennenkin marmattanut siitä, että Sibeliukselta nostetaan konserttiohjelmiin aina muutama niistä parista tusinasta tutuimmasta laulusta, ja kuitenkin korpus on kokonaisuudessaan lähes sata kappaletta. No niin, eihän kaikkia ole orkestroitu eivätkä kaikki nuo laulut ole yhtä hyviä, mutta aika monetkin ansaitsisivat päästä ilmoille useammin.

Kaiutar (Larin-Kyösti) on yksi harvoista Sibeliuksen suomen kieliseen tekstiin kirjoittamista lauluista, sangen onnistunutkin vielä, ja ainakin Lastu laineilla- ja Illalle-osastoon verrattuna selvästi kunnianhimoisempi. Men min fågel märks dock icke ja Våren fyktar hastigt (molemmat Runeberg) vaikuttavat olevan jokseenkin ohittamaton parivaljakko tässä ohjelmistossa, eikä niiden ansioita käy kiistäminen.

Norden (Runeberg) lukeutuu minulle kaikkein tärkeimpiin Sibeliuksen lauluihin. Sen näennäisen yksinkertainen, yksi ainoa suuri crescendo on yllättävän vaikea toteuttaa. Musiikki alkaa syksyisen kalseista, suorastaan hyytävistä harmonioista liudentuakseen lopulta valtavaan, autuaalliseen duurisointuun, kun runokin saavuttaa uskonnollissävyisen huipentumansa.

Herkkä Den första kyssen (Runeberg) ja Sibeliuksen laulutuotannon kruunaamaton kuningatar, suorastaan italialaiseen hehkuun punertuva Var det en dröm (Wecksell) kertovat omalta osaltaan paljon tekijänsä ominaislaadusta vokaalisäveltäjänä.

Tarkkaa ja tyylikästä karakterisointia

Sibeliuksen Pelleas ja Melisande -sarjan Maurice Maeterlinckin näytelmään kirjoitetusta musiikista tunnistaisi suomalaiseksi ja nimenomaan Sibeliukseksi, vaikka siihen törmäisi missä. Näin ainakin äkkiseltään voisi luulla, sen verran syvältä se hivelee sielun sopukoita – ehkä enemmän kuin kenenkään muun säveltäjän.

En tiedä, onko tätä Sibeliuksen musiikkia esitetty näytelmän keralla ainakaan sataan vuoteen (ja ennen kaikkea, olisiko se puute korjattavissa omana aikanamme!), mutta onneksi säveltäjän näytelmämusiikista laatima sarja on sinänäänkin komea teos. Suurella varmuudella ja musiikillis-draamallisella vaistolla mestari on laatinut jämäkän kokonaisuuden, joka tuskin kalpenee hänen omassa tuotannossaan tässä genressä muiden kuin Myrskyn rinnalla.

Okko Kamun ideat Pelleas ja Melisande -sarjan musiikin toteutuksessa olivat luontevia ja eletyn oloisia, sopusuhtaisia enemmän kuin kärjistettyjä. Teoksen musiikki tarjoaa lavean kentän myös rehevään dramaattiseen maalailuun, ja nuo tilaisuudet esityksessä käytettiin hyväksi jättämättä kuitenkaan herkkiä, yksinkertaisia detaljeja lapsipuolen asemaan.

Kuuntelin konsertin kotona netin välityksellä, minkä mahdollisuuden TFO tarjoaa. Elämys ei ole elävän konsertin veroinen, mutta kuitenkin aidon asian äärelle johdattava.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Baby Jane puhuu oman aikamme kieltä oopperana

 

Ooppera Baby Jane Turun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä 17.9.2020. Sävellys Markus Kärki; libretto Essi Luttinen ja Janne Lehmusvuo (Sofi Oksasen samannimisen romaanin pohjalta). vOhjaus Janne Lehmusvuo; valosuunnittelu Harri Peltonen; äänisuunnittelu Sakari Kiiski; puvut Tyra Therman. Rooleissa Tuuli Lindeberg, Essi Luttinen ja Laura Heinonen.

 

Säveltäjä Markus Kärjen ooppera Baby Jane edustaa ja heijastaa suomalaista modernia oopperataidetta puhtaaksi viljeltynä. Se on sävelletty polttavan ajankohtaiseen tekstiin perustuvaan aiheeseen, vieläpä huomattavan nykypolven kirjailijan kirjoittamaan teoksen pohjalta.

Se on esityskoneistoltaan kevyt ja pakattavissa, siirrettävissä ja esitettävissä jokseenkin missä hyvänsä, kunhan vain kelvollinen teatteritekniikka löytyy.

Sen roolit eivät edellytä mitään äärimmäistä vokaalista suorituskykyä, joskin niiden omaksuminen vaatii sujuvaa osaamista musiikin esittämisessä ilman kapellimestaria ynnä varmuutta laulumelodioissa, jotka – kuten nykymusiikissa yleensäkään – eivät ole yhtä ilmeisesti luonnonvoiman kaltaisia kuin vaikkapa monet Mozartin tai Verdin melodiat.

Mitään edellä esittämääni en tarkoita arvottavaksi, enkä sano niitä esteettisinä arvioina. Niiden pohjalta voidaan silti todeta, että asia toimii. Lyhyesti ilmaisuna, Baby Jane on helposti esitettäväksi tehty nykyooppera.

Tilanteesta kumpuava musiikki

Markus Kärki säveltää musiikkia, jonka määritteleminen mihinkään totuttuun lokeroon ei ole mielekästä, vaikken kaikkia uusimpia luokitteluja tunnekaan. Sen musiikki ei ole kovinkaan tarkasti draaman käänteitä seuraavaa, ei selkeitä musiikin temaattisia hahmoja, eleitä, motiiveja tms. noudattelevaa, muttei kuitenkaan koneen tavoin etenevää kuten minimalismissa.

Sitä voisi kenties luonnehtia tilanteille perustuvaksi. Kärki rakentaa kuhunkin kohtaukseen musiikillisen taustan, tilanteen, jonka puitteissa laulumelodiat, replikointi, dialogi ja muut oopperalle ominaiset ilmiöt tapahtuvat.

Kärjellä on myös korvaa kehittelylle. Baby Janen alkujakso (ensimmäinen näytös?) päättyy kolmijakoiseen, kolmen naislaulajan kohtaukseen, tertsettiin suorastaan, ja sen esittelemä musiikki on ilakoivaa, kepeää, divertimentomaista. Toinen näytös alkaa samalla musiikillisella materiaalilla, mutta huomattavasti vakavammin sävyin ja painavassa, nelijakoisessa tahtilajissa.

Ehkä jotain tuon kaltaista olisin kaivannut musiikkiin enemmänkin.

Osaavat taiteilijat lavalla

Paitsi laulua, kaikki musiikki tuli nauhalta. Suuri osa sävelmateriaalista on synteettisesti tehtyä, akustisilla soittimilla soitetuin ryydein tosin. Ääninauha on moitteettomasti rakennettu, balanssit kohdallaan, minkä lisäksi solistien sisääntulot oli mitä huolellisimmin pohjustettu.

Kolmen laulajan ensemble, lyyrinen sopraano Tuuli Lindeberg, mezzosopraano Essi Luttinen, dramaattinen sopraano Laura Heinonen, osasi ja ymmärsi roolinsa prikulleen. Kukin hallitsi tehtävänsä myös näyttämötyön osalta, eikä henkilöohjaus sisältänyt vähäisintäkään unteloa tuokiota.

Vaikka kertomus sisältää oivat ainekset vaikka minkälaiseen, raflaavaankin näyttämötoteutukseen, kaikki hoidettiin nyt hyvällä maulla mutta kumminkin purevasti.

Näyttämörakennelmat valoineen ja heijasteineen sisälsivät kaiken tarvittavan miljöön luomiseen.

Tervetuloa, nuori yleisö!

Esityksen yleisön joukossa oli runsain joukoin nuorta väkeä, selvästi enemmän kuin sinfoniakonserteissa tai oopperaesityksissä keskimäärin. Voitaneen sanoa, että Baby Janen konsepti kaikkineen on toimiva ja menestyskelpoinen.

Baby Janen markkinointi hienokseltaan ratsastaa Sofi Oksasen nimellä. Oopperoita on historian sivu sävelletty suurten kirjailijoiden teoksiin, mutta jos niistä valitaan vaikkapa Verdin mestariteos Otello, harvalle tulee tekijätietoja lueteltaessa mieleen mainita Shakespearen nimi ensimmäisenä.

                                                                                        MATTI LEHTONEN

Läpi sävellyskonsertin tyrskyjen…

 

Juha Leinosen sävellyskonsertti Porin Teljän kirkossa 6.9.2020. Sami Junnonen, huilu; Tuomas Turriago, piano; Palmgren-kvartetti (Ion Buinovschi, viulu; Adriana Iacovache-Pana, viulu; Kei Ito, alttoviulu; Bela Banfalfi, sello).

Sävellyskonsertin toteuttaminen on aina suuri ja hyvin vakava ponnistus kaikille osapuolille, säveltäjälle, muusikoille, organisaattoreille – ja vielä yleisöllekin. Lähtötilanne on aina sama, oli sitten kyseessä joku historian suurista säveltäjistä tai yhtä hyvin oman aikamme luova taiteilija.

Juha Leinosen teoksille omistetussa soittoillassa kuultiin säveltäjän musiikkia alkaen vuodesta 1995 aina päättyvänä kesänä valmistuneeseen kantaesitykseen.

Kaunis kaarros

Hommage à Hiroshima soolohuilulle (1995) rakentuu yhdestä kauniista kaarroksesta, jossa Leinonen käyttää hyvin hienovaraisesti huilulle ominaisia efektitehoja kuten multifonisia ääniä, frullatoa ja soittimen läppien läpsyttelystä syntyviä, perkussiivisia napsahduksia. Efekteillä ei kuitenkaan haeta mitään ydinräjähdystä kuvaavia purkaustehoja, vaan ne vain herkästi laajentavat ja terävöittävät huilun keinovalikoimaa.

 Musiikin materiaali koostuu lähinnä kahdesta aineksesta, eteerisestä, hidasliikkeisestä legatosta ja vilkkaasta, scherzomaisesta osuudesta. Musiikillisen materiaalin kehittelyssä Leinonen esittelee ensin ideansa laveasti, sitten tiivistää kumpaakin päätyen lopulta eräänlaiseen ahtokulkuun, strettaan, jossa pieniksi paloiksi pilkotut teemat limittyvät.

Motoriikka ja melodia

Miyuki Bridge huilulle ja pianolle (2015) jatkaa Hiroshima-aihetta, mutta edustaa toisenlaista tyyliä tekijänsä tuotannossa. Huilulle ja pianolle kirjoitetussa kappaleessa Leinonen näyttäytyy eniten sen kaltaisena, kuin hänet olen entuudestaan tuntenut mm. orkesteriteosten ja levytetyn musiikin pohjalta.

Musiikkia määrää valtaosin motorinen, pakottavasti etenevä rytmi, joka tuo vääjämättä mieleen amerikkalaisperäisen minimalismin, joskaan säveltäjä ei kokonaan tempaudu siihen suuntaan eli minimalismi on vain yksi keinovaroista, ei hallitseva rakennetekijä. Eteenpäin puskeva satsi, jollaista on toccataksikin kutsuttu, on esillä pianossa huilun piirtäessä melodiafraaseja.

Työstölle tarvetta

Konsertin kunnianhimoisin teos oli Leinosen toinen jousikvartetto nimeltä Athens Vibrations (2014-20). Siinä säveltäjä levittää sanottavansa varsin rohkeasti ajalliselle kestolle ja työstää ideoitaan laveasti.

Harmoninen kieli koostuu suurelta osin pienistä intervalleista, mikä pitää harmoniaympäristön sangen kirpeänä. Tilanne, jossa kolme soitinta muodostaa sointipinnan, jonka päälle sooloviulu piirtää verkkaisesi etenevän melodian, on teokselle ominainen, samoin edellisen jatkona eri soittimissa kuultavat bordunasävelet.

Teoksessa on esillä suuri määrä mehevää, juohevasti etenevää ja silti syvällistä soivia tilanteita. Kaiken päätteeksi toivoisin kuitenkin, että säveltäjä vielä työstäisi sanottavaansa. Sinänsä mielenkiintoista teemamateriaalia olisi syytä terävöittää, muokata iskevämmäksi ja sitä kautta koko teosta tiiviimmäksi.

Paras viimeisenä

Päätöksenä kuultiin kantaesityksenä Phrasen huilulle ja pianolle (2020), jota pidin illan ehdottomasti onnistuneimpana teoksena. Säveltäjä on napannut aineksia Kilpisen tutusta laulusta Keäsyö (karakteristinen säestyssoittokuvio) ja Schubertin Winterreisen viimeisestä laulusta Leiermann (karakteristinen harmonia).

Leinonen käyttää kumpaakin paitsi melodis-harmonisen materiaalin aineksena myös ilmiselvinä lainoina ja siinä tehtävässä rakennetta luovina elementteinä.

Illan onnistumisen takeena musiikkia oli esittämässä koko joukko erinomaisia muusikoita, jotka toteuttivat monin kohdin hyvinkin monimutkaisen sävelkielen suurella varmuudella. Ja vielä lopuksi, Porin Teljän kirkko, muinainen rippikirkkoni, on akustiikaltaan aivan täydellinen kamarimusiikkiin!

                                                                                       MATTI LEHTONEN