Anne Sofie von Otter, mezzosopraano; Bengt Forsberg, urut ja piano; Fabian Fredriksson, kitarat. Naantalin kirkossa 27.11.2021.
Kun laulutaiteilija on riittävän kuuluisa, hänelle avautuu mahdollisuus monenlaisiin valintoihin uransa suhteen. Yksi yleinen vaihtoehto on jatkaa tutun repertuaarin esittämistä – jo muutaman roolin suvereeni hallitseminen lienee sangen tuottoisaa, kun palkkiot per esitys ovat viisinumeroisia.
Toinen, dynaamisempi tapa on pyrkimys ohjelmiston alituiseen laajentamiseen, joka tosin saattaa johtaa harhakuvitelmaan omasta omnipotenssista. Tämä ilmenee omalle äänelle sopimattomien tehtävien valitsemisesta. Olen pannut merkille esimerkiksi nykyisen tendenssin, jossa Mozart-tenorit alkavat laulaa Wagneria, jopa kaikkein raskaimpia rooleja Tristania ja Siegfriediä.
Kun takavuosina jopa James King, aito Helden-tenori, jolla oli kivitalon kokoinen ääni, kieltäytyi laulamasta niitä vedoten terveeseen pelkoon äänensä rahkeiden riittämisestä, miten ihmeessä hommasta suoriutuu laulaja, jonka ääni on ihanteellinen Taikahuilun Taminona?
Rohkeita valintoja hyvällä maulla
Mutta asiaan. Ruotsalaisen mezzosopraanon Anne Sofie von Otterin ohjelmisto on laajentunut tasaisen varmasti. Valinnat ovat olleet yllättäviä, rohkeitakin, mutta aina oman äänen luontaisia ominaisuuksia kunnioittavia. Ja mikä hyvin tärkeää, pettämättömän hyvällä maulla silattuja.
Otterin kotikenttää ovat Mozart-roolit, monenkirjava lied-kirjallisuus, barokkimusiikki ja saksalaisen romantiikan kevyet tehtävät – juuri sellainen musiikki, joka on kirjoitettu lyyriselle mezzosopraanolle. Tältä alustalta Otter on tehnyt pikantteja tunnusteluja moniaalle, mm. valikoidusti pop-musiikin puolelle.
Sen sijaan hän ei ole jääräpäisesti puskenut kohti dramaattisia tehtäviä sen enempää Verdin mezzo- kuin Wagnerin sopraanoroolienkaan suuntaan. Ilmankos Otterin ääni kuulostaa yhä, 66-vuotiaana raikkaalta ja nuorekkaalta.
Yksinkertaisia lauluja ynnä muuta
Otter konsertoi Naantalin kirkossa adventin aattona ohjelmanaan kirjavahko paketti tilanteeseen ja tunnelmaan sopivaa musiikkia. Kumppaneina hänellä olivat luottopianistinsa Bengt Forsberg, joka soitti myös urkuja, sekä nuori Fabian Fredriksson instrumentteinaan sähkö- ja klassinen kitara.
Konsertin alkuun kuultiin näytteitä Otterin uudelta levyltä A Simple Song, Leonard Bernsteinin säveltämä nimikappale sähkökitaran ja urkujen säestyksellä, Aaron Coplandin I Hear an Organ ja Charles Ivesin Serenity.
Illan edetessä kuultu teospari, Arvo Pärtin laulu My Heart’s in the Highlands ja Olivier Messianin Les Anges urkuteoksesta La Nativité de Seigneur, osoitti yllättävän yhteyden näiden kahden hyvin erilaisen säveltäjän välillä, nimittäin repetitiivisyyden eli tietyn sävelkulun tai soittokuvion toistumisen.
Pärtin äärimmilleen pelkistetyille, hypnoottisina kertautuville aiheille rakentuva tyyli kuulosti olevan kiistattomasti sukua Messiaenin intialaisesta perinteestä ammentavan musiikin repetitiivisyydelle. Enpä ole ennen tullut ajatelleksi.
Vaivihkaa kuusen juurelle
Konsertin ohjelmassa siirryttiin kuin huomaamatta jouluisempiin tunnelmiin. Sibeliuksen tunnetuin pianokappale oli tässä kontekstissa tunnistettavissa joulukuuseksi, jonka äärelle ykkösopuksen tutut Nu står jul vid snöig port ja Det mörknar ute istuivat mitä luontevimmalla tavalla.
Ohjelmaan toivat oman värinsa Bachin ikuiset, vakavanpainokkaat sävelmät vastapainonaan ruotsalaisten kansanlaulujen reipas poljento ynnä piipahdus populaarille puolelle kanadalaisen Ron Sexsmithin kappaleessa Maybe This Christmas. Muutama pianonumero sisältyi myös ohjelmaan, mm. Brahmsia ja Sergei Lajpunovia.
Kaikkineen illan tunnelma oli intiimi ja välitön, ja sellainen syntyy luontevasti taidosta ja hienostuneesta musikaalisuudesta, jotka tuodaan julki rennosti ja mahtailematta. Ohjelman viimeinen numero, pianolla esitetty koraali Jesu bleibet meine Freude oli juhlavimmasta päästä, mutta ylimääräinen, Brahmsin simppeli kehtolaulu palautta taas kotoisiin sfääreihin.
Rauhallista adventtia.
MATTI LEHTONEN
