Ankarat ajat, siunatut soinnit

 

Markku Hietaharju, urut, Turun tuomiokirkossa 26.2.2022. Bach, Reubke.

Ukrainan sodan puhkeaminen keräsi lauantai-iltapäivänä tuhatpäisen joukon mielenosoittajia Tuomiokirkolle. Itse en kyennyt osallistumaan, mutta valokuvien, videoiden ja paikalla olleiden todistajanlausuntojen mukaan tunnelma ollut sekä kiihkeä että harras. Joka tapauksessa Venäjän hyökkäys on koskettanut suomalaisiakin syvältä.

Markku Hietaharjun urkukonsertti samaisena iltana ei tietääkseni liittynyt suorasti edelliseen, mutta samat tunnot leijailivat yhä Domin nurkilla: jokusia mielenosoituksessa käytettyjä plakaatteja oli yhä kirkon rappusilla, ja muutamia asiaan liittyviä keskusteluja oi yhä käynnissä parin ihmisen ryhmissä.

Johann Sebastian Bachin musiikki on aina erinomainen konsti aloittaa urkukonsertti, olivatpa tunnelmat sitten surevat, toiveikkaat tai voitonvarmat.

Nyt kuullut Bach-numerot edustavat mittasuhteiltaan monumenttiluokkaa. Kiila-lisänimellä tunnetun suurenmoisen preludin ja fuugan BWC 548 Hietaharju soitti huomattavan pidättyvästi; tarkoitan lähinnä rekisteröintiratkaisuja, sillä tempon osalta hän ei todellakaan pitänyt lamppua vakan alla niissä taitteissa, joissa rivakkaa vauhtia tarvitaan.

Triosonaatti BWV 526 on syvällisyydessään saman kokoluokan kappale, joskin sisäänpäin kiertyvä, introvertti, ja Hietaharju soitti sen mitä suurimmalla pieteetillä teoksen osien luonnetta kunnioittaen.

Konsertti päättyi samaiseen Julius Reubken 94. psalmiin perustuvaan sonaattiin, jonka Jimi Järvinen soitti samoilla uruilla kaksi viikkoa aiemmin, mikä tarjoaa kiinnostavan vertailukohdan.

Siinä missä nuori Järvinen häikäisi, suorastaan hämmensi tulkintansa tehoilla, joita lienee lupa pitää hieman ekstravagantteina, Hietaharju teki sen toisin, ja hänen esitystään voikin sanoa tasapainoiseksi, hillityksi, klassiseksi.

Hietaharjun arsenaaliin toki kuuluu teknistä taituruutta briljanssiin asti, mutta hän käytti tuota asetta maltillisemmin annosteltuna. Myös volyymilla ja soinnilla herkuttelun hän säästi hamaan teoksen loppuun, ja silloin tuo siunattu jylinä täyttikin Domin joka sopen.

 

                                                                                       MATTI LEHTONEN

Jytinää kaikin maustein

 Jimi Järvinen, urut Turun tuomiokirkossa 12.2.2022, mm. Julius Reubke, Pierre Cochreau, Henri Mulet.

Jimi Järvinen esitteli ansiokkaasti urkutaiteen ekstroverteinta laitaa konsertissaan Turun tuomiokirkon Katedraali soi! -viikolla. Suuret katedraaliurut pitävät sisällään arvaamattomat ilmaisuvarat tuskin kuultavissa olevasta huokauksesta kuuloaistin huumaavaan jylinään, jonka rinnalla moni rock-alan yrittäjäkin jää kakkoseksi – nimenomaan tämän kontrastin takia.

Nuoren urkuri tekninen taituruus on hämmentävä. Teos toisensa jälkeen osoitti, millaisiin tempoihin hän kykenee kuin leikiten, puhuttiinpa sitten jalkion tai sormioiden juoksutuksista tai mistä hyvänsä huikeasta lennokkuudesta. Järvistä eivät myöskään pidätelleet kirkkomusiikkia niin usein hillitsevät sovinnaisuuden pidäkkeet, ”ettei vain kukaan pane pahakseen”.

Hyvä niin – kirkossa on katto korkealla, joskaan seinien leveydestä en aina ole yhtä varma.

Joka tapauksessa Jimi Järvisen tekniset valmiuden ja soinnilliset ideat saivat mieleenpainuvan toteutuksen – soinnillista ja satsillista fantasiaa ei puuttunut. Volyymista puhumattakaan.

Suuri osa musiikin kautta tulkituista Raamatun psalmeista liittyvät ylistykseen ja armonpyyntöihin, kuten psalmit 23 ja 130. Mutta Reubken (1834-58) sonaattinsa pohjaksi valitsema psalmi 94 on toista maata: se huokuu kostoa, armottomuutta ja ankaruutta. Ja sävellys tietenkin sitä myöten, eikä esityksestäkään puuttunut dramatiikkaa eikä kiivautta.

Järvisen ohjelmassa seurasi improvisaatio annetusta teemasta, jonka urkuri aloitti sangen sensuellisti, mutta päätyi lopulta remakkaan versioon Muistoja Pohjolasta –marssista. Urkumusiikki kaipaa alituisesti ripauksen huumoria.

Cochreaun (1924-84) Boléro sisälsi urkujen lisäksi myös kaksi stemmaa lyömäsoittajille, soittajina Tomi Salo ja Aki Riihimäki. Kappale sinänsä on hauska uudisversio Ravelin vastaavasta, pitkähkö tosin.

Ohjelman lopuksi Järvinen soitti Henri Mulet’n (1878-1967) kappaleen Tu es Petra, jossa soittaja vielä uudelleen alleviivasi huikeaa soittoteknistä osaamistaan ja urkujen soinnin säihkyviä, loisteliaita ja silkalla volyymillakin vavisuttavia mahdollisuuksia.

Ehkä tuonnempana nuori taituri valitsee ohjelmaan myös hillitympiä, mietiskeleviä sävyjä. Se on myös urkujen arsenaalin puitteissa hyvä ratkaisu.

                                                                                       MATTI LEHTONEN

 

Suomalainen moderni klassikko vaikeuksien jälkeen ensi-iltaan

 Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset Jyväskylän oopperan esityksenä 3.2.2022.

Esittäjiä on satakunta henkilöä, yleisössä kaksikymmentä – tilanne on varovasti sanottuna absurdi.

Mutta absurdeihin tilanteisiin on jo totuttu ellei suorastaan turruttu. Pandemia on saanut koko yhteiskunnan – jos ei aivan polvilleen, niin ainakin tiukkaan niskalenkkiin. Ja rankimmin tästä on kärsinyt kulttuuriala.

Jyväskylän Ooppera sai lopulta punnerretuksi Joonas Kokkosen Viimeiset kiusaukset ensi-iltaansa, ja toki se kannatti, kaikesta huolimatta

Unta ja totta

Paavo Ruotsalainen on kuolemaisillaan. Viimeisinä hetkinään hän käy houreen kaltaisessa unessa läpi elämänsä keskeisiä tilanteita, kuten rakkauden, pojan kuoleman, saarnamatkat, hallan aiheuttaman kurjuuden ja niin edelleen – hiukan samaan tapaan kuin Tristan Wagnerin oopperan viimeisessä näytöksessä.

Teoksen äänimaisema on rakennettu nokkelasti ja sangen toimivasti siten, että todellisuuden tapahtumat esitetään puhuen, unet laulaen.

Viimeiset kiusaukset edustaa Kokkosen tuotannon uusromanttista kautta, joka perustuu pääasiassa kolmisointuharmonioihin sekä selkeisiin rytmi- ja melodiahahmoihin. Solistien osuudet ovat äänityypin mukaisesti idiomaattista laulettavaa. Orkesterin käyttäjänä säveltäjä pitäytyy asiallisissa raameissa, mutta sangen iskeviä tehoja hän kyllä saa aikaan.

Tarkkuutta henkilöohjaukseen

Ohjaaja Mirva Koivukankaan, lavastaja Antti Silvennoisen ja pukusuunnittelija Outi Kaltiokummun rakentama näyttötoteutus on sanalla sanoen perinteinen. Vaateparret edustavat köyhälistön elämänpiiriä, näkymät koostuvat vanhasta, virttyneestä puusta.

Näyttämön näkymä on kiinnostavimmillaan taitteissa, joissa irrottaudutaan selvimmin realismista, esimerkiksi toisen näytöksen Paavon monologissa, jonka taustana siintävä tähtitaivas antaa kohtaukselle suorastaan kosmista ulottuvuutta. Myös idea, jossa näyttämön katosta riippuu puun juuria, oli kiehtova, mietityttävä.

Ohjaus on parhaimmillaan joukkokohtauksissa, joiden dynamiikka Osku Heiskasen koreografialla terästettynä oli parhaimmillaan suorastaan sähköistävä. Kuoron laulajien toiminnalla oli kussakin kohtauksessa selkeä funktio, liikkeet ja eleet merkitsivät jotakin ja johtivat johonkin toiseen.

Valitettavasti samaa ei voi sanoa täysimääräisesti solistien henkilöohjauksesta. Ennen kaikkea Paavon jättiläisroolin esittäjä, basso Mika Kares olisi kaivannut lavatyönsä tueksi vahvempaa ohjausta – nyt suoritus oli tältä osin turhan monessa kohdassa päämäärättömän oloista edestakaisin kävelyä.

Onnistunut puvustus

Paavo on näyttämöllä harmaissaan – hän on ehkä jonkinlainen Mr. Nobody -, mutta seppä Högmanin, Riitan ja Juhanan puvut viittasivat toisaalle: Juhanan punainen vaatetus edustaa tulta ja henkeä, ehkä myös verta. Riitan vaaleat pukimet puolestaan liittyvät puhtauteen, seesteisyyteen – siinä missä Paavo kilvoittelee kiusaustensa kanssa, Riitta vaikuttaa jo saavuttaneen rauhan.

Jaakko Högman tuo vaatetusta myöten teoksen henkilöhahmona mieleen Johannes Kastajan – hänellä on tarvittava viisaus ja vakaumus, mutta kutsumus puuttuu. Sen sijaan julistajan tehtävä lankeaa Paavolle, jolla ei ole Högmanin kaltaista vakautta vaan sen sijaan sisäinen palo; hänet on ”kutsuttu”.

Laulajat tehtävän tasalla

Mika Kares lauloi hienosti, esimerkiksi Paavon suuret monologit edustivat huippukvaliteettia. Riitan niinikään mittava osuus oli Johanna Rusasen käsissä, ja hän oli tehtävänsä kanssa sinut – onhan hänellä roolista jo aiempaa kokemustakin. Joska Lehtinen pariskunnan pojan, Juhanan roolissa oli nuorekas ja energinen niin ääneltään kuin habitukseltaan.

Petri Lindroosin seppä Högmanissa oli syvää yksivakautta ja rauhaa. Kolmen naisen ja kolmen miehen tehtävät ovat kaikki isoja rooleja, kaikki erinomaisesti miehitettyjä.

Kapellimestari Ville Matvejeffin näkemys Kokkosen sävelkielestä oli looginen ja huolellisesti punnittu ja Jyväskylä Sinfonia toteutti sen mainiosti. Noora Määtän valmentama kuoro teki vakuuttavaa jälkeä.

 

                                                                 MATTI LEHTONEN