Isoja tunteita pienin keinoin

 

Francis Poulencin monologiooppera Ihmisen ääni (La voix humaine) Sibelius-museossa 25.11.2023. Libretto Jean Cocteau; ohjaus, suomennos ja lavastus Mikko Rantanen; sopraano Annukka Kuivisto; piano Jaana Luuppala; puvustus Anniina Kuula.

Suomen musiikkielämä on toivottoman Helsinki-keskeinen.

Niin vastaansanomattoman tosi kuin tuo lause onkin, se sisältää silti todellisuuden vääristämisen siemenen sisällään: Turussakin tapahtuu jatkuvasti yhtä ja toista kiinnostavaa, kun viitsii vilkuilla sivuilleen.

Vaikkapa oopperataide. Kansallisooppera on Helsingissä, eikä sille kilpailevia puitteita löydy muualta kuin aika-ajoin Savonlinnasta ja Tampereelta – ainakaan vielä. Ala sisältää kuitenkin muunkinlaisia esittämistilanteita, -kokoonpanoja ja -miljöitä kuin suuri oopperateatteri lavasteineen ja orkestereineen.

Pianolla säestetty monologiooppera kokoaa huomion laulajaan tehokkaammin ja pakottavammin kuin juuri mikään muu musiikkiteatterin muoto. Sibelius-museossa lavastuksenkin on mahduttava pikkuruiseen salin etuosaan ja kokonaisuuden toimittava ilman oikean näyttämön koroketta yleisöön nähden.

Ranskalainen timbre

Näissä raameissa tehtiin Francis Poulencin monologi Ihmisen ääni Sibelius-museossa. Kolmanneksen lavasta vie piano, lavastus koostuu muutamasta seinäelementistä ja muu näyttämötarpeisto parista puvusta ja yhdestä puhelinluurista.

Kuitenkin sopraano Annukka Kuivistolla oli yleisö sormenpäissään. Hän teki roolinsa sisäistyneesti, herpaantumattomalla intensiteetillä. Hänellä on laulutekniikka jämäkästi hallussaan, ja ääni soi tasaisesti läpi koko äänialan.

Kuiviston äänessä on miellyttävä velata-sävy, joka saa sen istumaan erityisen hyvin juuri ranskalaiseen musiikkiin. Ääni soi tummemmin ja sensuellimmin kuin vaikkapa tyypillinen saksalainen sopraano, ja mikä ei räisky ulos kuuluville, soi intensiivisesti ja tasalaatuisesti syvemmällä.

Muistoja vai harhoja?

Francis Poulencin Ihmisen ääni on monologioopperan suuri klassikko. Syvimpiään myöten rakastunut nainen saa vähä vähältä huomata joutuvansa miehen hylkäämäksi, mutta takertuu epätoivoisesti omaan tunteeseensa aina siihen saakka, että muistot, kuvitelmat ja todellisuus sekoittuvat tuhoisalla tavalla.

Tapahtuma on tällä kertaa sijoitettu tapahtuvaksi mielisairaalassa. Ratkaisu toimii, ja juuri näissä Sibelius-museon puitteissa se toimii jopa paremmin kuin alkuperäinen, jossa mistään hoitolaitoksesta ei ole vihjettä.

Tapahtumat noudattavat kaavaa, jossa nainen käy mielessään hermoherkkää, ahdistunutta dialogia miehen kanssa – mutta onko koko mies enää olemassa vain naisen muistoissa? Ehkä keskustelu on vain harhaa, ehkä sama tilanne on toistunut jo monet kerrat. Ehkä nainen vain kertoo jo aiemmin tapahtunutta.

Välttämätön suomennus

Johdannoksi oopperaan pianisti Jaana Luuppala soitti Aleksandr Skrjabinin lyhyen pianokappaleen Désir, joka sopikin tilanteeseen mainiosti. Skrjabin oli Poulencia sukupolvea nuorempi, mutta silti tätä radikaalimpi näkemyksissään säveltaiteen kehityssuunnista. Skrjabinhan oli ekspressinisti, kun taas Poulenc lähinnä uusklassikko.

Luuppala rakensi soitollaan varmaotteisen orkesterin monologille.

Oopperan ohjaaja Mikko Rantanen oli myös suomentanut Ihmisen äänen, ja suomeksi se myös kuultiin muutamia pätkiä lukuun ottamatta – kun nainen on vaipunut muistoihinsa/unelmiinsa/harhoihinsa, hän laulaa ranskaksi. Ratkaisu toimi hyvin ja täydensi osaltaan kertomusta.

Itse näkisin suomentamisen välttämättömäksi näissä olosuhteissa. Toinen vaihtoehto, tekstiliitteiden jakaminen yleisölle, johtaa oman havaintoni mukaan siihen, että kansa syynää silmät sirrillään papereitaan sen sijaa, että seurasi näyttämön tapahtumia. Paperin rapinasta puhumattakaan.

Ihmisen ääni on nähty Turussa aiemmin ainakin 90-luvulla, kun uruguaylainen Jose Serebrier johti Turun kaupunginorkesteria ja solistina lauloi kapellimestarin vaimo, Metropolitanissakin esiintynyt Carole Farley.

Poulencin oopperamusiikkia on tarjolla seuraavaksi Kansallisoopperassa, kun esillä on varsin harvoin esitettävä Karmeliittain keskusteluja. Ihmisen ääni on kelpo johdanto sen sävelkieleen.

MATTI LEHTONEN