Jotain aivan muuta

Tauno Marttinen: Orchestral Works. Linnunrata, Rembrandt, Fauni, Damai Lama, Kokko, Väinämöisen synty. Radion sinfoniaorkesteri, johtajina Tuomas Hannikainen, Erik Cronvall, Petri Sakari ja Leif Segerstam. Finlandia Classics (1 cd).

Erkki Salmenhaara: Symphonies 2, 3 & 4. Radion sinfoniaorkesteri, johtajina Paavo Berglund, Petri Komulainen ja Ulf Söderblom. Finlandia Classics (1 cd).

Tauno Marttinen (1912–2008) ja Erkki Salmenhaara (1941-2008), siinäpä kaksi säveltäjää, joiden tuotannon tuntijoiden luettelo lienee yksi maailman ohuimmista painotuotteista. Kuitenkin kumpikin loi etenkin 1960-luvulla teoksia, joita tuskin voi sivuuttaa pelkällä olankohautuksella.

Marttisen tuotanto on kaikkineen valtaisan laaja, satoja opuksia. Salmenhaaran teosluettelo on huomattavasti suppeampi, ja hän jäi historian lehdille sävellystyön lisäksi musiikkitieteilijänä, tutkijana ja opettajana.

Suurpiirteinen sävelmaalari

Marttinen aloitti säveltäjänä jo 40-luvulla romanttisella tyylillä, mutta kääntyi 50-luvun lopulla atonaalisuuden suuntaan. Hänen varhaistyylinsä ei ollut vakuuttanut kriitikoita sen enempää kuin suurta yleisöäkään, ja uutta linjaa taas tiettävästi pidettiin ulkokohtaisena, siis ei omasta ilmaisutarpeesta syntyneenä ratkaisuna.

Tyylin vaihtaminen ei varmaankaan sinänsä tee kenestäkään parempaa säveltäjää, mutta uusia luovuuden näköaloja se saattaa hyvinkin avata. Uuden, dodekafonikko-Marttisen hienoin aikaansaannos onkin levyn avausraita Linnunrata (1961), jossa säveltäjä soveltaa jo täysimääräisesti rivitekniikkaa.

Enemmän kuin mikään kivikovien rakennelmien luoja Marttinen oli yhä silti pikemminkin koloristi, omimmillaan orkesterifantasioiden luojana. Linnunrata on ekspressionistinen sävelmaalaus, ja sitä voisi vilpittömästi suositella sinfoniakonsertin avausnumeroksi.

Marttinen erkani varsinaisesta dodekafoniasta yhtä pian kuin oli siihen päätynytkin – jo soolosellolle ja orkesterille kirjoitetussa Rembrandtissa (1962) rivitekniikka on vain hyvin väljä viitekehys, ja 12-sävelisuuden rinnalla säveltäjä käyttää modaalisia sävelkulkuja ja ilmiselviä tonaalisia vivahteita.

Fauni (1965) on alkumetreiltään mitä selvimmin sukua Wagnerin Tristanille, etenkin sen kolmannen näytöksen alkusoitolle: kummankin alulla on karakteriltaan ja fraasirakenteeltaan samanlainen, haikeansävyinen oboesoolo.

Enemmän kuin germaanisessa tarustossa ja saksalaisessa romantiikassa teoksen kaikupohja on kylläkin eksoottisemmissa maisemissa: sävyjä haetaan itämaisista tunnelmista.

Samoin kuin Rembrandtissa myös sellokonsertossa Damai Lama (1966) soolo-osuuden soittaa Seppo Laamanen. Huolimatta solistin taituruudesta teos ei oikein ota tulta eikä vedä puoleensa.

Vanhin levylle taltioitu kappale on vuonna 1956 syntynyt Kokko, ilman lintu mezzosopraanolle ja orkesterille. Se alkaa laajalla vokaliisilla, jonka aikana paljastuu sukulaisuus esimerkiksi monen myöhäisromanttisen/ekspressionistisen suomalaisen orkesterilaulun kanssa. Eeva-Liisa Saarinen on soolostemman ansiokas esittäjä.

Jos edellä mainittu Tristan-viittaus tuntuu selvältä, vielä enemmän huomiota herättää Väinämöisen synnyn (1981) linkki Ravelin Boleroon; voisi puhua jopa suoranaisesta sitaatista. Teos edustaa selvästä myöhäisempää aikakautta kuin levyn muu sisältö.

Lyhyen teoksen rakenne on simppeli: Puoliväliin saakka se etenee korkeiden jousten flageolettikentän säestämänä matalien jousten laajoina melodiakaarroksina. Lyhyen purkauksen jälkeen seuraa oboen soittama bolero, jota tamburiini ja jousten pizzicatot säestävät. Teos päättyy ponnekkaaseen loppulausekkeeseen tutti-orkesterilla.

Vakavailmeinen sinfonikko

Erkki Salmenhaara aloittaa toisen sinfoniansa (1963/66) pitkälinjaisella matalien jousten melodialla, jonka alku voisi olla peräisin kenen hyvänsä myöhäisromantikon pelikirjasta. Vähitellen satsi moniäänistyy muodostaen polyfonisen kokonaisuuden. Kudos tiivistyy tiivistymistään tiheäksi sointikentäksi, joka vivahtaa vahvasti säveltäjän oppi-isään, György Ligetiin.

Ekspressiivinen, melodinen polyfonia vaihtelee sointikenttämäisen satsin kanssa. Hitaita ääriosia kontrastoiva allegro-osa on sangen lyhyt eikä sekään mielly nopeaksi pitkien sävelten luoman staattisen tunnelman vuoksi. Sinfonia päättyy jännittävästi ponnekkaisiin akordeihin, jotka lopulta hiipuvat pois.

Kolmannessa sinfoniassaan (1963/64) Salmenhaara kirjoittaa varsin konventionaaliseen tyyliin dodekafonista satsia, vaikka alun lyömäsoitinrepliikit tuntuvatkin lupailevan jotain kokeellisempaa. Teoksen kaikkia kolmea osaa leimaa hidas tempo, läpikuultava satsi ja vakava tunnelma.

Varsin pian kolmannen sinfonian jälkeen yhä selkeämmät viitteet tonaalisuuden suuntaan alkoivat saada sijaa Salmenhaaran musiikissa. Niinpä neljäs (1971/72) poikkeaa edellisistä kahdesta huomattavasti ja tuo vääjäämättä mieleen Sibeliuksen, erityisesti Tapiolan – tyylialluusio on aivan ilmeinen; Salmenhaaran Tapiolaa analysoiva tutkimushan oli julkaistu vuonna 1970.

Radion sinfoniaorkesterin taltioinnit ovat peräisin vuosilta 1966-76, ja orkesteri on tehtävänsä tasalla. Toisaalta soitannan kulmikkuus ja arkisuus ynnä ajoittaiset yksittäiset lipeämät eivät enää nykypäivänä tulisi kysymykseenkään.

Summana voisi todeta, että niin Marttisen kuin Salmenhaarankin sävellykset ovat ajat sitten pudonneet kantaohjelmiston ulkopuolelle – tehden seuraa tuhansille muille 1900-luvun loppupuolella sävelletyille. Kuitenkin kummankin tuotanto pitää sisällään teoksia, joita kuuntelisi mielikseen myös konsertissa. Oheiset äänitteet ovat myytävänä osoitteessa fuga.fi

MATTI LEHTONEN