Harvoin kuultavaa Verdiä Kansallisoopperassa
Giuseppe
Verdin Simon Boccanegra Suomen kansallisoopperassa 22.3.2024
Giuseppe
Verdi sävelsi
oopperansa Simon Boccanegra vuosina 1856-57, mutta teki laajoja
korjauksia ja uudistuksia vielä vuosina 1880-81. Vaikka kenellekään
säveltäjälle ei tee minkäänlaista oikeutta tahi kunniaa vertaaminen
aikalaisiin, on huomattava Richard Wagnerin säveltäneen samoihin
aikoihin Boccanegran varhaisversion kanssa jo Tristania.
Mutta jotain
johtopäätöksiä siitä voi ja pitääkin vetää. Verdi saavutti italialaisen bel
canto -traditiota noudattelevan tyylinsä huipun 1850-luvun alun mestariteoksissaan
Rigoletto, Trubaduuri ja Traviata; nehän ovatkin täynnä toinen
toisiaan täydellisempiä melodiarakennelmia ja niiden yhdistelmiä.
Sen jälkeen
hänen pyrkimyksensä kohti toisenlaista oopperailmaisua on aivan ilmeinen;
halutaanko sitä sanoa Wagnerin hapatukseksi – se lienee joko fakta tai
tulkinta, riippuen siitä, keneltä kysyy. Kysymys ei kuitenkaan ole erityisen
tärkeä, vain se, millaista musiikkia syntyi.
Missä viipyy
Sisilialainen vesper?
Yhden
jaottelun mukaan Verdin tuotantoa Traviatan ja Aidan välillä
kutsutaan ympäripyöreästi ’välikaudeksi’, joka hivenen haiskahtaa
pejoratiiviselta ilmaukselta. Mutta toden totta useissa säveltäjän tuon ajan
teoksissa on tietynlainen kypsymättömyyden tuntu – jokin kehitysprosessi on
vielä kesken.
Musiikki on
monin osin Verdiä rehevimmillään, ja voikin sanoa, että kohtalokkaimmat
mestarin haksahdukset löytyvät librettovalinnoista: Sisilialainen vesper,
Simon Boccanegra, Kohtalon voima – tarinat ovat niin sakeita ja
sokkeloisia, ettei juuri päivä sekaan paista.
Esille on
näemmä haluttu tuoda harvemmin kuultavaa Verdiä, mutta ratkaisua on syytä
muutamin sanoin kommentoida: Boccanegra on viime vuosikymmeninä nähty jo
kahdesti Suomessa, Kansallisoopperassa 80-luvun lopulla ja Tampereella vuonna
2000. Sen sijaan Sisilialaista vesperiä ei ole vieläkään koskaan esitetty
maassamme!
Komea ja
tyylikäs
Simon
Boccanegran näyttämötoteutus
on komea ja tyylikäs. Anish Kapoorin lavastuksen värimaailma perustuu mustaan,
punaiseen ja valkoiseen, joista kaksi jälkimmäistä ovat Genovan kaupungin lipun
päävärit.
Muista
lavastuksen elementeistä keskeisin on näyttämön yllä riippuva, ylösalaisin
käännetty tulivuori, jonka merkitystä en aivan ymmärtänyt, ellei se sitten
ilmentänyt vain jonkinlaista kaiken yllä vaanivaa uhkaa. Ja sitähän riittää –
välillä tuntuu siltä, että kaikki haluavat tappaa toisensa!
Kuten
sanottu, Boccanegran tarina on perin hankala hahmotettavaksi. Ohjaaja Pierre
Audi olisi kenties voinut ratkaisuillaan vielä hiukan enemmän helpottaa ymmärrettävyyttä.
Ohjauksen vahvuuksiksi on mainittava muutamat rituaalinomaiset kohtaukset, jotka
istuivat paikalkleen kuin nenä päähän.
Muun muassa
lopun lyhtykulkue oli paitsi draamaan istuva myös sangen kaunis.
Italialaisen
musiikin osaajia
Nimiroolin teki
Vladimir Stoyanov, ja oikein koskettavasti tekikin. Ääneen olisin ehkä
kaivannut rahtusen luksusta, nimiosasta kun puhutaan ja laulettavaa on paljon.
Pienempi baritoniosa Paolo Albiani on bassobaaritonin kenttää, ja Sebastian
Catanan esitys oli juureva.
Boccanegra
sisältää vain yhden huomattavaan naisroolin, Amelian. Joyce El-Khouryn
suorituksen alku tuntui hiukan vaisulta, mutta koko oopperan nähtyäni olisin
valmis nimeämään hänet yhden solistiensemblen parhaista. Korkeissa sävelissä oli
loistoa, soundissa aitoitalialaista lämpöä.
Tenoriosa Gabriele
Adorno sisältää runsaasti haastavaa ja komeaa laulettavaa muttei mitään
hittiaariaa; siksi kai tehtävä on jäänyt aikakauden muiden Verdi-roolien
varjoon. Mihails Čulpajevsin ytimekkäässä äänessä on komea squillo ja kevyen
luontevasti toimiva korkeus, mutta nyansseista hän tuntui hallitsevan vain
fortissimon.
Oopperan
tunnetuin numero lienee Fiescon aaria oopperan prologista; se tunnetaan
jokusina suomalaistenkin taiteilijoiden levyyksinä. Valitettavast Riccardo
Zanellaton suoritus KO:ssa ei yltänyt likellekään niiden tasoa. Itse
asiassa Zanellato ei kuulosta ensinkään vaan baritonilta – eikä edes kovin
jämerältä sellaiselta. Esityksen kaikki matalimmat sävelet jäivät pahan kerran
puhdittomiksi.
Koko illan
suuri tähti oli lopultakin kapellimestari Pietro Rizzo – harvoin pääsee
kuulemaan näin punnitusti ja elegantisti fraseerattua Verdiä!
MATTI
LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti