Genovassa kaikki haluavat tapaa toisensa

 Harvoin kuultavaa Verdiä Kansallisoopperassa

Giuseppe Verdin Simon Boccanegra Suomen kansallisoopperassa 22.3.2024

Giuseppe Verdi sävelsi oopperansa Simon Boccanegra vuosina 1856-57, mutta teki laajoja korjauksia ja uudistuksia vielä vuosina 1880-81. Vaikka kenellekään säveltäjälle ei tee minkäänlaista oikeutta tahi kunniaa vertaaminen aikalaisiin, on huomattava Richard Wagnerin säveltäneen samoihin aikoihin Boccanegran varhaisversion kanssa jo Tristania.

Mutta jotain johtopäätöksiä siitä voi ja pitääkin vetää. Verdi saavutti italialaisen bel canto -traditiota noudattelevan tyylinsä huipun 1850-luvun alun mestariteoksissaan Rigoletto, Trubaduuri ja Traviata; nehän ovatkin täynnä toinen toisiaan täydellisempiä melodiarakennelmia ja niiden yhdistelmiä.

Sen jälkeen hänen pyrkimyksensä kohti toisenlaista oopperailmaisua on aivan ilmeinen; halutaanko sitä sanoa Wagnerin hapatukseksi – se lienee joko fakta tai tulkinta, riippuen siitä, keneltä kysyy. Kysymys ei kuitenkaan ole erityisen tärkeä, vain se, millaista musiikkia syntyi.

Missä viipyy Sisilialainen vesper?

Yhden jaottelun mukaan Verdin tuotantoa Traviatan ja Aidan välillä kutsutaan ympäripyöreästi ’välikaudeksi’, joka hivenen haiskahtaa pejoratiiviselta ilmaukselta. Mutta toden totta useissa säveltäjän tuon ajan teoksissa on tietynlainen kypsymättömyyden tuntu – jokin kehitysprosessi on vielä kesken.

Musiikki on monin osin Verdiä rehevimmillään, ja voikin sanoa, että kohtalokkaimmat mestarin haksahdukset löytyvät librettovalinnoista: Sisilialainen vesper, Simon Boccanegra, Kohtalon voima – tarinat ovat niin sakeita ja sokkeloisia, ettei juuri päivä sekaan paista.

Esille on näemmä haluttu tuoda harvemmin kuultavaa Verdiä, mutta ratkaisua on syytä muutamin sanoin kommentoida: Boccanegra on viime vuosikymmeninä nähty jo kahdesti Suomessa, Kansallisoopperassa 80-luvun lopulla ja Tampereella vuonna 2000. Sen sijaan Sisilialaista vesperiä ei ole vieläkään koskaan esitetty maassamme!

Komea ja tyylikäs

Simon Boccanegran näyttämötoteutus on komea ja tyylikäs. Anish Kapoorin lavastuksen värimaailma perustuu mustaan, punaiseen ja valkoiseen, joista kaksi jälkimmäistä ovat Genovan kaupungin lipun päävärit.

Muista lavastuksen elementeistä keskeisin on näyttämön yllä riippuva, ylösalaisin käännetty tulivuori, jonka merkitystä en aivan ymmärtänyt, ellei se sitten ilmentänyt vain jonkinlaista kaiken yllä vaanivaa uhkaa. Ja sitähän riittää – välillä tuntuu siltä, että kaikki haluavat tappaa toisensa!

Kuten sanottu, Boccanegran tarina on perin hankala hahmotettavaksi. Ohjaaja Pierre Audi olisi kenties voinut ratkaisuillaan vielä hiukan enemmän helpottaa ymmärrettävyyttä. Ohjauksen vahvuuksiksi on mainittava muutamat rituaalinomaiset kohtaukset, jotka istuivat paikalkleen kuin nenä päähän.

Muun muassa lopun lyhtykulkue oli paitsi draamaan istuva myös sangen kaunis.

Italialaisen musiikin osaajia

Nimiroolin teki Vladimir Stoyanov, ja oikein koskettavasti tekikin. Ääneen olisin ehkä kaivannut rahtusen luksusta, nimiosasta kun puhutaan ja laulettavaa on paljon. Pienempi baritoniosa Paolo Albiani on bassobaaritonin kenttää, ja Sebastian Catanan esitys oli juureva.

Boccanegra sisältää vain yhden huomattavaan naisroolin, Amelian. Joyce El-Khouryn suorituksen alku tuntui hiukan vaisulta, mutta koko oopperan nähtyäni olisin valmis nimeämään hänet yhden solistiensemblen parhaista. Korkeissa sävelissä oli loistoa, soundissa aitoitalialaista lämpöä.

Tenoriosa Gabriele Adorno sisältää runsaasti haastavaa ja komeaa laulettavaa muttei mitään hittiaariaa; siksi kai tehtävä on jäänyt aikakauden muiden Verdi-roolien varjoon. Mihails Čulpajevsin ytimekkäässä äänessä on komea squillo ja kevyen luontevasti toimiva korkeus, mutta nyansseista hän tuntui hallitsevan vain fortissimon.

Oopperan tunnetuin numero lienee Fiescon aaria oopperan prologista; se tunnetaan jokusina suomalaistenkin taiteilijoiden levyyksinä. Valitettavast Riccardo Zanellaton suoritus KO:ssa ei yltänyt likellekään niiden tasoa. Itse asiassa Zanellato ei kuulosta ensinkään vaan baritonilta – eikä edes kovin jämerältä sellaiselta. Esityksen kaikki matalimmat sävelet jäivät pahan kerran puhdittomiksi.

Koko illan suuri tähti oli lopultakin kapellimestari Pietro Rizzo – harvoin pääsee kuulemaan näin punnitusti ja elegantisti fraseerattua Verdiä!

MATTI LEHTONEN