Jumalten tuhon ydin saadaan esiin KO:n produktiossa

 Ring olisi nyt ehdottomasti nähtävä syklinä!

Richard Wagnerin Jumalten tuho Suomen kansallisoopperassa 25.5.2024.

Kovan onnen produktio, Richard Wagnerin Nibelungin sormus on lopulta saatu päätökseen Suomen kansallisoopperassa (KO). Ohjaaja on vaihtunut kerran, kapellimestari kahdesti, ratkaisevat aikataulut ja päivämäärät siirtyneet niin monesti, että tukkimiehen kirjanpidon taitajatkin ovat veistäneet sormeensa jo useasti.

Mutta valmista nyt siis tuli. Keskeinen murhe vieläkin on minusta se, että harva kykenee muistamaan, miltä Reininkullan näyttämötoteutus näytti vuosia sitten. Samaan unohduksen hämyyn on jo osittain painunut Valkyyriakin.

Olisi ehdottoman tärkeää, että Ring nähtäisiin pikapuolin kokonaisena syklinä, mikä mahdollistaisi ohjaaja Anna Kelon ideoiden logiikan ja jännitteen havainnoimisen läpi teoksen. On tietenkin ymmärrettävää, jos KO:n uusi taiteellinen johtaja Thomas de Mallet Burgess kokee Ringin myötä perineensä valtavan taloudellisen riippakiven jalkaansa, ja sen syövän kohtuuttoman osan budjetista.

Siitäkin huolimatta Ring tulisi toteuttaa. Jos se jää tekemättä, taiteellinen tappio on taloudellistakin suurempi, kun kaikki kokonaisuuteen satsatut voimavarat valuvat osittain hukkaan!

Valaisu toimii lavastusta paremmin

Jumalten tuhon ensimmäinen kohtaus, nornain syvämietteinen neuvonpito, on toteutuksen onnistuneimpia tuokioita. Kuva näyttää valojen käytön takia selkeältä, vaikka sisältääkin annoksen sameaa, mutaisen näköistä massaa lavalla.

Sama pätee lavastukseen kokonaisuudessaan lukuun ottamatta finaalin viimeisiä hetkiä, joissa koko kuva kirkastuu. Lavastus on suurelta osin samea ja selkiintymätön, ja kaipaisin yksinkertaistusta niin värien kuin muotojenkin osalta. Valasijana Mikki Kunttu onnistuu huomattavasti paremmin

Kelon ohjauksen viimeinen idea on jumalhahmojen – Wotan, Fricka, Freia jne. – tuominen näyttämölle päätöksessä; he seisovat tuhon syleilyyn sortuvan Valhallan linnan raunioissa. Minusta idea oli osuva, koskettava ja tuore ynnä konkretisoi senkin, miksi oopperan nimi on nimenomaan Jumalten tuho.

Kuntun lavastus oli samassa kohdin vaikuttavimmillaan – katosta laskettava tulirengas kokoaa ja hahmottaa finaalin jokseenkin täydellisesti.

Mutta kuten sanottu, näyttämötoteutuksen kokonaisarviointi on mahdollista vasta, kun kokonaisuus saadaan nähtäväksi syklinä eikä vuosikausien erolla osien välillä.

Musiikillinen toteutus huippuluokkaa

Musiikillisen toteutuksen kehuminen pitää aloittaa mieskuorosta, jonka veroista en muista kuulleeni. Toisen näytöksen suuren kuorokohtauksen aikana Hagenin pelottava voima tuntui siirtyvän suoraan kuoroon, joka vahvisti sen moninkertaiseksi. Täydet pisteet kuorolle ja sen valmentajille, Marge Mehilaselle ja Tatu Erkkilälle!

Hannu Linnun johtama orkesteri oli ehtymätön enegiavarasto. Lintu johti verkkaisin tempoin ja todellakin antoi aikaa dramaattisen paineen kehittymiselle – vaikutelma oli huikean tehokas, kun fortissimo lopulta räjähti esimerkiksi ensimmäisessä näytöksen alussa nornain kohtauksen jälkeen tai kolmannessa Siegfriedin surumarssin alkaessa.

En pitänyt tempoja vähimmässäkään määrin laahaavina tai vitkastelevina etenkin, kun Lintu pani roimasti vauhtia päinvastaista karakteria vaatineissa taitteissa. Volyymia oli riittämiin, mutta ainakaan omalle paikalleni toisessa parvessa orkesteri ei peittänyt laulajia. Soittokunta soitti tarkasti ja puhtaasti, pikkiriikkisiä lipsahduksia rekisteröin vähemmän kuin kädessä on sormia.

Upeat naissolistit

Solistiosuudet kuultiin pääosin suomalaisten laulajien laulamana. Naislaulajien osalta suoritus oli sangen kovatasoinen. Brünnhilden jättiläisrooli kruunasin Johanna Rusasen urakan Ringin parissa – laulu oli yhtä väkevää kuin kaunistakin, ja Brünnhilden valtaisa päätösmonologi jätti juuri niin mieleen painuvan vaikutelman kuin säveltäjä on tarkoittanutkin.

Odotukset Tuija Knihtilä Waltraute-tulkinnan osalta olivat korkeat – lauloihan hän osan Eurajoella veret seisauttavasti, tosin aivan eri mittakaavan ympäristössä. Ja kyllähän tämä hurjaluontoinen Brünnhilden valkyyria-sisko lauloi kuten pitää: voimaa riitti ja kvaliteettia, myös herkkyyttä Waltrauten muistellessa menneisyyttä.

Gutrunen rooli on Jumalten tuhossa myös erittäin tärkeä niin draamallisesti kuin musiikillisestikin, ja säveltäjä on kirjoittanut esittäjelle kiitollista laulettavaa. Reetta Haavisto lauloi hempeän kauniisti, suorastaan viettelevästi ja sai roolin kaikki vivahteet jäännöksettömästi esiin – myös lopun tragedian. Haavisto olisi aivan ykkösvalinta vaikkapa Mestarilaulajien Evaksi, jahka KO saa painituksi Nibelungin sormuksen kunnolla päätökseen.

Hallitut miesroolit

Myös miessolistit tekivät onnistuneet roolit, joskaan eivät yltäneet samaa kuin naispuoliset kollegansa. Daniel Brennan urakka Siegfriedinä on vähäinen verrattuna tetralogian edelliseen osaan. Roolissa ei ole ainuttakaan isoa monologia, minkä vuoksi sitä voinee pitää hiukan epäkiitollisena. Brenna turvautui taas timantinkovaan tekniikkaansa ja vei roolin taiten maaliin.

Hagen on koko Ringin suurin bassorooli, ja se kuultuun nyt Rúni Brattabergin esittämänä. Tehtävään ei tarvita erityisen kaunisäänistä laulajaa, mutta draaman kannalta esittäjän on osuttava maaliinsa erehtymättä. Brattabergin äänessä on aivan oikea karakteri, särmikäs klangi, joka saa herkemmän värähtämään. Lopulta kysyisin kumminkin, eikö KO:n lavalle olisi saatu suomalaista laulajaa, kun sekä Sami Luttinen että Mika Kares ovat laulaneet roolia menestyksekkäästi maailmalla.

Tuomas Pursio tulkitsi Guntherin tyylikkäästi ja taiten, vaikkei Wagneri hänen ominta ohjelmistoaan olekaan. Jukka Rasilainen Alberichina ulotti verkkonsa aina hamaan loppuun saakka ja hallitsi lyhyen roolinsa nautittavasti. Normakolmikkoa, Maiju Vaahtoluoto, Janny Carlstredt ja Sonja Herranen, oli ilo kuulla, samoin reinintyttäriä Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen

                                           MATTI LEHTONEN