Ring olisi nyt ehdottomasti nähtävä syklinä!
Richard
Wagnerin Jumalten tuho Suomen kansallisoopperassa 25.5.2024.
Kovan onnen
produktio, Richard Wagnerin Nibelungin sormus on lopulta saatu
päätökseen Suomen kansallisoopperassa (KO). Ohjaaja on vaihtunut kerran,
kapellimestari kahdesti, ratkaisevat aikataulut ja päivämäärät siirtyneet niin
monesti, että tukkimiehen kirjanpidon taitajatkin ovat veistäneet sormeensa jo
useasti.
Mutta valmista
nyt siis tuli. Keskeinen murhe vieläkin on minusta se, että harva kykenee
muistamaan, miltä Reininkullan näyttämötoteutus näytti vuosia sitten.
Samaan unohduksen hämyyn on jo osittain painunut Valkyyriakin.
Olisi
ehdottoman tärkeää, että Ring nähtäisiin pikapuolin kokonaisena syklinä,
mikä mahdollistaisi ohjaaja Anna Kelon ideoiden logiikan ja jännitteen
havainnoimisen läpi teoksen. On tietenkin ymmärrettävää, jos KO:n uusi
taiteellinen johtaja Thomas de Mallet Burgess kokee Ringin myötä
perineensä valtavan taloudellisen riippakiven jalkaansa, ja sen syövän
kohtuuttoman osan budjetista.
Siitäkin
huolimatta Ring tulisi toteuttaa. Jos se jää tekemättä, taiteellinen
tappio on taloudellistakin suurempi, kun kaikki kokonaisuuteen satsatut voimavarat
valuvat osittain hukkaan!
Valaisu toimii
lavastusta paremmin
Jumalten
tuhon ensimmäinen kohtaus,
nornain syvämietteinen neuvonpito, on toteutuksen onnistuneimpia tuokioita.
Kuva näyttää valojen käytön takia selkeältä, vaikka sisältääkin annoksen
sameaa, mutaisen näköistä massaa lavalla.
Sama pätee lavastukseen
kokonaisuudessaan lukuun ottamatta finaalin viimeisiä hetkiä, joissa koko kuva
kirkastuu. Lavastus on suurelta osin samea ja selkiintymätön, ja kaipaisin
yksinkertaistusta niin värien kuin muotojenkin osalta. Valasijana Mikki
Kunttu onnistuu huomattavasti paremmin
Kelon
ohjauksen viimeinen idea on jumalhahmojen – Wotan, Fricka, Freia jne. –
tuominen näyttämölle päätöksessä; he seisovat tuhon syleilyyn sortuvan
Valhallan linnan raunioissa. Minusta idea oli osuva, koskettava ja tuore ynnä
konkretisoi senkin, miksi oopperan nimi on nimenomaan Jumalten tuho.
Kuntun lavastus
oli samassa kohdin vaikuttavimmillaan – katosta laskettava tulirengas kokoaa ja
hahmottaa finaalin jokseenkin täydellisesti.
Mutta kuten
sanottu, näyttämötoteutuksen kokonaisarviointi on mahdollista vasta, kun
kokonaisuus saadaan nähtäväksi syklinä eikä vuosikausien erolla osien välillä.
Musiikillinen
toteutus huippuluokkaa
Musiikillisen
toteutuksen kehuminen pitää aloittaa mieskuorosta, jonka veroista en muista
kuulleeni. Toisen näytöksen suuren kuorokohtauksen aikana Hagenin pelottava
voima tuntui siirtyvän suoraan kuoroon, joka vahvisti sen moninkertaiseksi.
Täydet pisteet kuorolle ja sen valmentajille, Marge Mehilaselle ja
Tatu Erkkilälle!
Hannu
Linnun johtama
orkesteri oli ehtymätön enegiavarasto. Lintu johti verkkaisin tempoin ja
todellakin antoi aikaa dramaattisen paineen kehittymiselle – vaikutelma oli
huikean tehokas, kun fortissimo lopulta räjähti esimerkiksi ensimmäisessä
näytöksen alussa nornain kohtauksen jälkeen tai kolmannessa Siegfriedin
surumarssin alkaessa.
En pitänyt
tempoja vähimmässäkään määrin laahaavina tai vitkastelevina etenkin, kun Lintu
pani roimasti vauhtia päinvastaista karakteria vaatineissa taitteissa. Volyymia
oli riittämiin, mutta ainakaan omalle paikalleni toisessa parvessa orkesteri ei
peittänyt laulajia. Soittokunta soitti tarkasti ja puhtaasti, pikkiriikkisiä lipsahduksia
rekisteröin vähemmän kuin kädessä on sormia.
Upeat
naissolistit
Solistiosuudet
kuultiin pääosin suomalaisten laulajien laulamana. Naislaulajien osalta suoritus
oli sangen kovatasoinen. Brünnhilden jättiläisrooli kruunasin Johanna
Rusasen urakan Ringin parissa – laulu oli yhtä väkevää kuin kaunistakin,
ja Brünnhilden valtaisa päätösmonologi jätti juuri niin mieleen painuvan
vaikutelman kuin säveltäjä on tarkoittanutkin.
Odotukset Tuija
Knihtilä Waltraute-tulkinnan osalta olivat korkeat – lauloihan hän osan
Eurajoella veret seisauttavasti, tosin aivan eri mittakaavan ympäristössä. Ja
kyllähän tämä hurjaluontoinen Brünnhilden valkyyria-sisko lauloi kuten pitää:
voimaa riitti ja kvaliteettia, myös herkkyyttä Waltrauten muistellessa
menneisyyttä.
Gutrunen
rooli on Jumalten tuhossa myös erittäin tärkeä niin draamallisesti kuin
musiikillisestikin, ja säveltäjä on kirjoittanut esittäjelle kiitollista
laulettavaa. Reetta Haavisto lauloi hempeän kauniisti, suorastaan
viettelevästi ja sai roolin kaikki vivahteet jäännöksettömästi esiin – myös lopun
tragedian. Haavisto olisi aivan ykkösvalinta vaikkapa Mestarilaulajien Evaksi, jahka
KO saa painituksi Nibelungin sormuksen kunnolla päätökseen.
Hallitut
miesroolit
Myös
miessolistit tekivät onnistuneet roolit, joskaan eivät yltäneet samaa kuin
naispuoliset kollegansa. Daniel Brennan urakka Siegfriedinä on vähäinen
verrattuna tetralogian edelliseen osaan. Roolissa ei ole ainuttakaan isoa
monologia, minkä vuoksi sitä voinee pitää hiukan epäkiitollisena. Brenna
turvautui taas timantinkovaan tekniikkaansa ja vei roolin taiten maaliin.
Hagen on
koko Ringin suurin bassorooli, ja se kuultuun nyt Rúni Brattabergin
esittämänä. Tehtävään ei tarvita erityisen kaunisäänistä laulajaa, mutta
draaman kannalta esittäjän on osuttava maaliinsa erehtymättä. Brattabergin
äänessä on aivan oikea karakteri, särmikäs klangi, joka saa herkemmän
värähtämään. Lopulta kysyisin kumminkin, eikö KO:n lavalle olisi saatu suomalaista
laulajaa, kun sekä Sami Luttinen että Mika Kares ovat laulaneet roolia
menestyksekkäästi maailmalla.
Tuomas Pursio tulkitsi Guntherin tyylikkäästi ja taiten, vaikkei Wagneri hänen ominta ohjelmistoaan olekaan. Jukka Rasilainen Alberichina ulotti verkkonsa aina hamaan loppuun saakka ja hallitsi lyhyen roolinsa nautittavasti. Normakolmikkoa, Maiju Vaahtoluoto, Janny Carlstredt ja Sonja Herranen, oli ilo kuulla, samoin reinintyttäriä Marjukka Tepponen, Mari Palo ja Jeni Packalen
MATTI
LEHTONEN
