Marko Ylönen, sello ja Risto Lauriala, piano, Wäinö Aaltosen museossa 24.11.2020. Bach, Beethoven, Debussy, Shostakovitsh.
Suurta musiikkia on suurta kuunnella, kun sitä esittävät suuret taiteilijat. Kun lisänä on juohevasti ja loogisesti rakennettu ohjelma ynnä ajankohdan ja maailmantilanteen huomioon ottaen intensiivinen tunnelma, tuloksena on tiistain sello-piano-konsertti WAM:ssa.
Bachista on hyvä aloittaa. Vaikkei se ihan aina kuulostakaan ylimaalliselta tai giganttiselta (usein kylläkin), kyllä se suurella luotettavuudella mittaa taiteilijan rahkeet. D-duuri gambasonaatti kuultiin Marko Ylösen ja Risto Laurialan soittaessa vähäeleisenä muttei kovinkaan lakonisena tulkintana.
Taitailijat ymmärsivät tyylin päälle. Bachin barokki soi vapaana liioitelluista eleistä, niukkailmeisenä mutta silti ilmeikkäänä. Esimerkiksi artikulointi, joka tuskin olisi voinut nasevampaa olla. Toisena dynamiikka: vähäkin riittää, kun se on oikein kohdennettu. Ja efektit, vibrato, etuheleet ynnä muu, tiedolla ja syvällisellä tuntemuksella viimeistelty.
Päättyvän juhlavuoden puitteissa lähes pakollisen Beethoven-numeron kohdalla ohjelmassa kuultiin muunnelmat Taikahuilun duetosta Bei Männern, welche Liebe fühlen – oikein osuva valinta siirryttäessä kohti ohjelman painavimpia numeroita.
Beethovenin mukaelmat Mozartin ikuisista melodioista edellyttävät seitinherkkää kosketusta niin pianon kuin sellonkin osalta, suuren tyylin eleganssia fraseerauksessa ynnä linjakasta dynamiikkaa – ja tämänhän me kaikki kuulimme tiistaina.
Debussyn sonaatti sellolle ja pianolle on yksi kaikkien aikojen suosikeistani tuolle kokoonpanolle kirjoitetuista teoksista. Säveltäjän suunnitelmissa oli 1910-luvulla kaikkiaan kuusi sonaattia eri kokoonpanoille, mutta erinäisten vastoinkäymisten - muun muassa sodan ja lopulta kohtalokkaaksi käyneen sairauden - vuoksi lukumäärä jäi puoleen.
Ensimmäinen, sellosonaatti, on muodoltaan tuttuun tapaan kolmiosainen, mutta siihenpä sen tavanomaisuudet loppuvatkin. Musiikki koostuu kulmikkaista fraaseista, hiukan espanjalaistyylisistä melodioista, jotka eivät saa vakautta sen enempää pitkistä linjoista kuin motorisista rytmeistäkään.
Yhtä kaikki melodiat ovat kumman tarttuvia ja mieleen painuvia.
Ylönen ja Lauriala onnistuivat tekemään Debussyn mestariteoksesta niin tuoreen version, että saatoin kuvitella kuulevani sen nyt ensimmäistä kertaa – ilman minkäänlaisia kuivia ja ummehtuneita maneereja. Herkullista, sanoisin.
Konsertti päättyi Shostakovitshin suureen sellosonaattiin, jota sitäkään tuskin voi syyttää minkäänlaisesta sovinnaisuudesta. Teoksella on harvinaisen selkeä kokonaisdraturgia – jonka voinee halutessaan nähdä koko konserttiohjelman juonen miniatyyrinä: avausosa on perinteisen kaunis, osin suorastaan romanttisen hempeä, mutta kokonaisuus päättyy hyvinkin ravisuttaviin, kouraiseviin sävyihin.
Samalla käydään läpi pienoiskoossa säveltäjän koko uraa: pidäkkeettömän nuoruusilmaisun päälle lankeaa Stalinin muotoinen varjo, kunnes tunnettuun tapaan loppu onkin sosialistisen realismin valjastamaa.
Aina välillä puhutaan siitä, missä määrin Shostakovitshin ilmaisu todellakin oli Stalinin määrittämää – olisikohan hän siis säveltänyt ihan jotain muuta, jos despootin viikate ei olisi alituiseen uhannut lyhentää hänen hiuksiaan oikein pohjia myöten?
Sanoopa tähän jaa taikka ei, ei olla himpun vertaa viisaampia. Toisaalta säveltäjä kirjoitti virallisten tilaisuuksien ulkopuolella hyvinkin totutusta poikkeavaa musiikkia, toisaalta juuri julkisuudelta varjossa hänen tyylinsä oli usein ihan samankaltainen kuin vaikkapa sinfonioissa.
Sellosonaatti on kuitenkin esittäjille upea haaste ja näytönpaikka: valtavat legatokaaret, kiperät kamarimusisoinnin karikot, vielä valtavampi dynaaminen skaala, flageoletit… Ilmankos siinä myterissä Ylöseltä hajosi jousi, mikä ei lopultakaan ollut este vaan hidaste.
Summa: isolla ohjelmalla iso esitys.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti