Pori Sinfoniettan Mozart-gaalakonsertti 27.11.2020. Kapellimestari Eugene Tzigane; Aarne Mansikka, tenori; Johanna Takalo, koloratuurisopraano; Aleksiina Turtiainen; sopraano; Henri Uusitalo, basso; Johannes Pessi, baritoni; Olivia Kyllönen; mezzosopraano. Aarioita ja yhtyekohtauksia Mozartin oopperoista Taikahuilu ja Cosi fan tutte.
Kun otetaan ”härkää sarvista”, puheenparren pohjavireenä lienee ajatus suureen tai muuten vaativaan hankkeeseen tarttumisesta hurtilla mentaliteetilla, uhmakkaasti, pelotta, mutta kuitenkin alttiina kaikkensa antamiseen.
Kun puhutaan taidemusiikista ja Mozartista, osuva ilmaus on sen sijaan tarttua ”perhosta siivistä”; se ei vaadi voimaa, mutta sitäkin enemmän suurta herkkyyttä, eleganssia, tyylitajua ja teknistä taituruutta. Perhosta ei voi tarttua siivistä sitä tappamatta, Mozartia voi.
Hämmentävää, että samanaikaisesti nuorten laulajanversojen, alan opiskelijoiden ensimmäiseksi ohjelmistoksi osoitetaan hyvin usein Mozartia… no, käärme puree pyrstöään. Se on kehä: se mikä näyttää ensin olevan helpointa, onkin lopulta vaikeinta, alastominta. Ei keinoa paeta tulkinnallisten vapauksien taakse, ei mahdollisuuksia vaikeuksien kiertämiseen.
Ja kun samanaikaisesti viskaalit vaativat väenkokousten pienuutta, rajoituksia niin esiintyjä- kuin yleisöjoukkojenkin osalta, Mozart on kaikin ajateltavissa olevin tavoin osuva valinta tähän omituiseen syksyyn.
Tältä pohjalta Pori Sinfoniettankin oopperagaala lienee suunniteltu.
Pieniä mutta suuria aarioita
Tuskin yksikään tenoriaaria näyttää paperilla niin helpolta kuin Taminon aaria Taikahuilun alussa, Dies Bildnis: ei juurikaan korkeita säveliä, ei suurta fortissimoa yläsävelissä. Siihenpä loppuvat helppoudet. Numero vaatii tulkinnallisesti rauhaa, jatkuvaa tenorin passagiossa killumista, herkkyyttä ynnä tietysti fraseerauksen millintarkkaa varmuutta ja dynamiikan hallintaa.
Tenori Aarne
Mansikalla on eväät hienoksi Taminon esittäjäksi, siis lyyriseksi tenoriksi,
mutta lisää tekniikkaa linjan pitämiseen, dynamiseen ulottuvuuteen ja tekstin
tekemiseen vaaditaan. Mansikalla oli osaamista ja rohkeutta tehdä isoja
legatoja, mutta sen päälle tarvittaisiin ääneen hiven lisää puhtia.
Yön kuningattaren aariaa kuuluisampia numeroita koko vuosisataisessa oopperan historiassa on tuskin yhtään, eikä samalle tasollekaan yllä kuin ehkä kourallinen. Die Hölle Rache on koloratuurisopraanolle erittäin idiomaattista laulettavaa, eli jos tähän fakkiin haluaa, tämä on hallittava.
Ja kyllähän Johanna Takalo asiansa osasi: jokainen sävel kilahti kuin vettä vain. Tehtäväksi nuorelle sopraanolle jää vielä äänen jämäköittäminen, volyymin lisääminen. Jopa koloratuurilta vaaditaan isompaa ääntä, mutta kuviolaulun herkkyydestä ei saa luopua.
Taikahuilun vaikeimpien numeroiden lista jatkui Paminan aarialla Ach, ich fühls’s, jonka Aleksiina Turtiainen lauloi. Aaria on mitä otollisinta laulettavaa nuorelle sopraanolle, mutta vaikeudet kauniin linjan tekemisessä ovat huomattavat ammattilaisellekin.
Saksan kielisen tekstin konsonanttien yhdistäminen pitkään, kauniiseen linjaan on valtava haaste, ja se on osa jokaisen laulun ammattilaisen työtä. Turtiaisella on kaunis ääni, ja lyyrisen sopraanon ohjelmisto varmasti avautuu hänelle harjaannuksen myötä.
Henri Uusitalo lauloi Taikahuilun aariaosaston päätteeksi Sarastron aarian In diesen heilgen Hallen. Uusitalon äänessä on puhtia ja pontta, ja kuten nuorilla matalan fakin laulajilla yleensäkin, mietittäväksi jää, mikä on hänen lopullinen äänialansa – basso vai baritoni.
Uusitalon äänessä on kumminkin avaruutta ja kantavuutta, joka sisältää vihjeen suuremmasta soinnista, isommasta äänestä ja sitä kautta tilaa oopperalavoille.
Ohjelman lopussa Mozartin Taikahuilun ja Cosi fan tutten ensemblekohtauksissa lauloivat vielä myös mezzosopraano Olivia Kyllönen ja baritoni Johannes Pessi, kumpikin oikeilla jäljillä laulutaiteen kartalla.
Mestari osaa työnsä
Pori Sinfoniettaa johti yllätyksellisten koronakuvioiden seurauksena japanilais-amerikkalainen Eugene Tzigane – ja hienosti johtikin! Yksikään nyanssi tai insatsi ei karannut häneltä aarioiden musiikissa, ja oheen liitetyissä muutamissa orkesterinumeroissa oli itse täsmällisyys.
Siirtymässä oopperasta toiseen kuultiin kakkososa Mozartin iki-ihanasta jousiserenadista Eine kleine Nachmusik, jonka jousisatsi on niin seitinhienoa ja äärimmäisen herkkää, että orkesterin soitto jätti hiukan toivomisen varaa sävelpuhtauden osalta.
Konsertin aluksi Linz-sinfonian finaali ja myöhemmin Cosi fan tutten alkusoitto näyttivät vääjäämättömästi Tziganen osaamisen: tällä kapellimestarilla olisi annettavaa orkesterille kuin orkesterille.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti