Key Ensemble Mikaelinkirkossa 13.11.2021. Joonas Kokkosen Missa a cappella, Laudate Domini ja Requiem. Johtajana Teemu Honkanen; Miina-Liisa Värelä, sopraano; Kristian Lindroos, baritoni; Ville Urponen, urut.
Kuten tunnettua, hengissä pysyminen hankaloituu tuntuvasti, kun ihminen omalla kohdallaan tapaa kuoleman. Sen jälkeen elävät vain ihmisen teot. Taiteilijoilla on tätä kautta tavallista kuolevaista selvästi paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä.
Mutta helppoa se ei ole heillekään nykyään.
Tästä oivallisena esimerkkinä on Joonas Kokkonen (1921-96), säveltäjä, akateemikko, Sibelius-Akatemian sävellyksen professori – ja mitä kaikkia muita ansioita ja arvonimiä hänelle nyt sitten elämän varrella kasaantuikaan. Lyhyesti sanottuna aikansa kaikkein suurimpia taiteen edustajia Suomessa.
Ja tästäkin huolimatta Kokkosen kuoleman jälkeen on ollut selvästi havaittavissa hänen sävellystensä vähittäinen katoaminen konserttiohjelmista. En tietenkään voi tietää kattavasti, mitä kaikkea maamme konserteissa vuosittain kuullaan, mutta näppituntumalta sanoisin esimerkiksi hänen kamarimusiikkiteostensa olevan melkoisia harvinaisuuksia.
Sen sijaan Kokkosen ainokainen ooppera, Viimeiset kiusaukset tuntuu säilyttävän asemansa yhtenä esitetyimmistä oopperoista maassamme. Sellokonserton ohella se saattaa olla hänen esitetyin teoksensa.
Kulttuuritekoja
Key Ensemble -kuorolta on totuttu odottamaan kulttuuritekoja, ja siitähän tässäkin puhutaan: kokonainen konsertillinen Joonas Kokkosen kuoromusiikkia ei hevin taitu monelta kuorolta – etenkin, kun huomataan porukan konsertituaikataulu: edellisellä ohjelmalla Key esiintyi vain kuukausi sitten.
Kokkosen suuret a cappella -kuoroteokset ovat peräisin toisen (1961) ja kolmannen (1967) sinfonian väliseltä ajanjaksolta, jolloin sävelkielen siirtymä dodekafoniasta kohti vapaatonaalisuutta on hyvin havaittavissa.
Kokkosen musiikissahan tuo siirtymän tosiaan tapahtui valitellen, liudentumalla, eikä mitään jyrkkää rajapyykkiä ole osoitettavissa. Dodekafonian sekaan alkaa vain ilmaantua kolmisointurakenteita, ja lopulta kolmisointu onkin vallitseva, mutta melodia ja äänenkuljetus noudattavat omaperäisiä lakejaan.
Riemulaulua
Perinteistä kaavaa (enemmän tai vähemmän) noudattava messu lienee historian eniten sävelletty isompi rakenne; pelkästään renessanssiaikana messuja sävellettiin jo tuhansittain.
Kokkosen Missa a cappella (1963) vaikuttaa myös juureltaan polyfonista perinnettä kunnioittavalta. Messun kukin osa oli Keyn esityksessä vahvasti karakterisoitu, nasevasti artikuloitu ja puhtaasti laulettu.
Kaiken koskaan kuulemani perusteella on vaikea kuvitella Kokkosen purkautuvan musiikissaan mihinkään pirskahtelevaan riemuun tahi muuhun irrotteluun. Niinpä psalmiteksteihin perustuva sarja Laudatio Domini nimensäkin mukaisesti ylistää Herraa, mutta tekee sen sangen hillityssä ja kultivoidussa formussa.
Teoksen tekstuuri on kylläkin todellista musiikin ylistyslaulua. Se tarjoaa tiukan haasteen niin laulajan korvalle, kurkulle kuin aivoillekin, ja Teemu Honkasen vuorenvarmassa johdossa Key haasteeseen tietenkin vastasi nautittavasti – alkaen Maikki Säikän laulamista sopraanon soolonpätkistä.
Valoisaa
Konsertin päätösnumero, Requiem (1981) on sävelletty vuosikaudet Viimeisten kiusausten jälkeen, ja se kertoo säveltäjän tyylin yhä edelleen jatkuvasta muutosprosessista; kaikki on periaatteessa tuttua jo oopperasta, mutta samalla voi havaita hienoista taipumusta kenttätekniikan suuntaan.
Vaikutelma tehostuu, kun musiikki kuullaan urkujen kera, siis ilman orkesteria – kuulokuva ikään kuin pakkautuu, tiivistyy. Vaikutelma siis muuttuu, vaikka Kokkonen ei mikään orkesterikoloristi varsinaisesti ollutkaan. Olettaisin kuullun, sangen toimivan sovituksen olevan Jouko Linjaman tekemä.
Requiemissä ääneen pääsivät myös illan solistit, sopraano Miina-Liisa Värelä ja baritoni Kristian Lindroos. Värelän instrumentti on maailmanluokan dramaattinen sopraano, joka taipuu ihastuttavasti moniin väreihin ja nyansseihin. Myös Lindroos lauloi tyylikkäästi ja vaikuttavalla auktoriteetilla.
Requiem johdattaa ajatukset ikuisten kysymysten ääreen. Kokkosen vastaus on valoisa ja lohdullinen. Kunnon Kokkos-perinteeseen nojaten ilta päättyi yhteislauluna laulettuun ns. Paavon virteen Sinun turvaan, Jumala.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti