Urkujen värikäs ranskalainen kieli

Emmanuel Hocdé, urut Keski-Porin kirkossa 28.8.2022.

Ranskalaisella urkurilla Emmanuel Hocdélla oli tuomisinaan konsertissaan romantiikan ajan musiikkia kotimaastaan, mutta hän aloitti Johann Sebastian Bachin sävelillä.

Nuoruudessaan, Weimarin-vuosinaan (1708-17) Bach kiinnostui venetsialaisesta konserttotyylistä, nimenomaan Antonio Vivaldin sävellyksistä, joita hän sovitti cembalolle ja uruille. Bachin urkukonsertoista varmaankin tunnetuin on a-molliin kirjoitettu BWV 593, ja se on sommitelma Vivaldin kaksoisviulukonsertosta opuksesta nro. 3, L’estro armonico.

Teoksessa kiinnittää huomioita lennokas melodia ja luonteva sekvenssien käyttö, jotka Hocdé toi tulkinnassaan esiin.

Varsinaiselle kotikentälleen urkuri tuntui kuitenkin pääsevän ranskalaiseen ohjelmistoon siirtyessään. Auguste Fauchard (1881-1957) oli ammatiltaan pappi, mutta hän oli opiskellut myös musiikkia, sävellystä Vincent d’Indyn ja urkujen soittoa Louis Viernen johdolla, ja hän myös esiintyi konsertoivana urkurina.

Emmanuel Hocdé soitti kaksi osaa Fauchardin kolmannesta urkusinfoniasta (Symphonie Mariale, Maria-sinfonia), koraalin ja fuugan, jonka teemana on vanha Ave Maris Stella -melodia sekä O Sanctissima (Oi sä riemuisa) -cantus firmukseen pohjautuvan Intermèden.

Fauchardin sävelkielessä on hartaimmillaankin aitoa soittimellista säihkettä, ja sen esiin saamiseen Keski-Porin kirkon ranskalais-romanttinen dispositio on mitä oivallisin.

Myös Viernen toccatassa fantasiakappaleiden kokoelman toisesta sarjasta oli puhtia ja säkenöintiä. Urut saatetaan yhä mieltää hartaan ja paatoksellisen musiikin arkki-instrumentiksi, mutta vuosisatainen ohjelmisto kaikessa laajuudessaan paljastaa soittimen huikean laajan ilmaisukapasiteetin.

Juuri tämä numero on parhaan toccata-perinteen mukaisesti on tulta ja tappuraa sanan varsinaisessa merkityksessä, ja virtuoottinen tapa, jolla Hocdé sen esitti, säpsähdyttää kunnolla.

Kokonaan toista maata on Camille Saint-Saënsin Bénédiction nuptiale (Hääsiunaus), joka on karakteriltaan hienovireisen herkkä ja auvoisa. Urkurilta se kysyy vaistoa ja korvaa hiljaisille nyansseille ja levolliselle fraseeraukselle.

Ohjelmansa lopuksi Hocdé soitti Maurice Duruflén vuonna 1942 säveltämän preludin ja fuugan nimestä Alain, joka on omistettu säveltäjän ystävälle ja kollegalle Jehan Alainille; tämä kaatui rintamalla kesäkuussa 1940, pian Ranskan jouduttua mukaan toiseen maailmansotaan.

Synkästä lähtöasetelmastaan huolimatta preludi on valoisa, suorastaan keveäkin, mutta fuuga ylevöittää kokonaisuuden suuruudellaan ja täyteydellään. Emmanuel Hocdé soitti teoksen jylhällä otteella, jota suurteos vaatii. Fuugan rikas polyfonia toteutui kaikessa komeudessaan.

Aplodien jälkeen urkuri esitteli vielä improvisointitaitojaan.

MATTI LEHTONEN