Laadun liekki loistaa jumalhämärän keskellä

 

Richard Wagnerin ooppera Götterdämmerung Eurajoen kirkossa 12.8.2022.

Mahdetaanko Eurajoella (ja koko Suomessa) oivaltaa, millaiseen saavutukseen tuossa pienessä, alle 10 000 asukkaan länsisuomalaisessa kunnassa on ylletty, kun Richard Wagnerin oopperatetralogia Nibelungin sormus sai viime perjantaina huipennuksensa Jumalten tuhossa? Teos esitettiin siis kokonaisuudessaan, lyhentämättömänä urkujen säestyksellä.

Vuonna 2014 perustetussa Eurajoki Bel Cantossa kuunneltiin alkuvuosina samankaltaisia, korkeatasoisia laulumusiikkikonsertteja kuin millä hyvänsä suomalaisella festivaalilla. Vuonna 2020 asiat kääntyivät toiseen uomaan, kun tarjolle otettiinkin Wagnerin Parsifal-ooppera, urkujen säestyksellä, hieman lyhennettynä.

Sen jälkeen ruokahalu on vain kerta kerralta kasvanut, kunnes nyt kaatui saalista suurin. Komeasti kaatuikin.

Urkurilla soitettavaa ja sovitettavaa 

Hanke ei olisi ollut edes teoriassa toteuttamiskelpoinen ilman tehtävään sydänjuuriaan myöten sitoutunutta urkuria. Ilpo Laspaksen urakka koko tetralogian sovittamisessa uruille on ollut huikea uroteko, jonka haastavuus kohosi vielä pilviin kokonaisuuden päätöksessä. Ja vielä tuon musiikin soittaminen esityksessä: Jumalten tuhossakin on neljä tuntia nettosoitettavaa!

Jumalten tuhon partituuri on niin värikylläinen ja hienosyinen, että pienten urkujen rajatut tekniset mahdollisuudet oli saatava täysimääräisesti hyödynnetyiksi. Kustaa Aadolfin kirkossa ei ole minkäänlaista automatiikkaa tietokoneesta puhumattakaan, joka mahdollistaisi urkurille rekisteröintien salamannopeat vaihdokset soittamisen lomassa.

Siksipä Laspaksella oli tällä kertaa käytössään peräti kaksi avustajaa hoitelemassa äänikertavalintoja. Ja kylläpä värikkyyttä riittikin! Aivan muutamassa kohdassa äänikertayhdistelmä tuotti hivenen oudon soivan lopputuleman, kun soinnusta kuului päällimmäisenä jokin muu sävel kuin orkesterista kuuluisi. Kyseessä ei ole väärä ääni, vain satsin sisäinen balanssiasia.

Nuorena on vitsa väännettävä

Eurajoki Bel Canto on Sormus-tetralogiassa tarjonnut erinomaisen katsauksen maamme nuoren polven laulajistoon, monin osin sen terävimpään kärkeen. Wagner ei ole mitään aloittelijoiden ohjelmistoa, siitä pitävät huolen musiikin tekniset ja taiteelliset haasteet.

Kuitenkin maassamme yleisesti vallitseva näkemys Wagnerin laulettavuudesta saattaisi kaivata tarkastamista. Historian ehkä suurin Brünnhilde, Birgit Nilsson (1918-2005) debytoi roolissa 31-vuotiaana, ja Isolden hän oli laulanut vuoteen 1976 mennessä jo 200 kertaa – eiväthän tuollaiset lukemat ole mahdollisia, ellei rooleihin paneutumista ole aloitettu jo nuoruuden voimissa.

Jos laulajan äänelliset mahdollisuudet viittaavat dramaattisen ohjelmiston suuntaan, tutustuminen ohjelmistoon on aloitettava ajoissa, ei keski-iässä.

Nuorten laulajien komea kavalkadi

Eurajoella kaikkiin rooleihin on löydetty tehtävän vaatimukset täysimääräisesti täyttävä laulaja. Jumalten tuhon päärooliksi lienee todettava Brünnhilde, jonka miehittämisessä oli eletty jännittäviä hetkiä: samaa henkilöä Sormuksen aiemmissa osissa esittänyt Hannakaisa Nyrönen oli sairastunut, ja hänen sijaisekseen saatu vain viikon varoitusajalla Kaisa Kraft.

Kraftin ääni ei ole aivan yhtä suuri ja täyteläinen kuin Nyrösen, mutta sen suuri vahvuus on korkean rekisterin helppous, varmuus ja huikaiseva soinnillinen kvaliteetti. Kraft suoriutui mammuttiroolista kiittävin arvoisanoin; etenkin oopperan lopun suuri monologi oli kaunis ja koskettava. Tekstin täsmällisyys ja selkeys oli vielä viimeistelyä vailla, mikä olikin odotettavissa näissä olosuhteissa.

Jumalten toiseksi suuri rooli on kirjoitettu bassolle, Hagen, jonka tapahtuman taiteellinen johtaja Mika Kares lauloi musertavalla voimalla ja auktoriteetilla. Kareksen laulusuorituksen rytminen eksaktius oli omaa luokkaansa, mikä yhdistettynä tulkinnan varmuuteen - hän osasi tehtävänsä ulkoa – ynnä äänen jylisevään mahtiin toi esitykseen tuulahduksen suuren maailman lavoilta.

Pienissäkin rooleissa osaava laulaja

Tenori Jyrki Anttila jatkoi Siegfriedinä siitä mihin roolin nimikko-oopperassa jäi. Jumalten tuhon Siegfried ei ole niin suuri tehtävä kuin tuo edeltävä, ja Anttila lunasti siinä annetut lupaukset. Sisarukset Gutrune ja Gunther olivat Silja Aallon ja Samuli Takkulan kontolla, ja kumpikin lauloi osansa tavalla, joka lupaa kummallekin valoisaa tulevaisuutta – vaikkapa juuri näissä rooleissa.

Niklas Spångberg on sitten viime kuuleman siirtynyt bassofakista pykälän korkeampaan. Hänen suorituksensa Alberichin pikkuroolissa oli yhdistelmä älykästä tulkintaa ja sonorista ääntä. Bassobaritonin korkeat sävelet kaipaavat vielä teknistä varmuutta. Waltrauten osuus on pieni mutta dramaattinen, ja Tuija Knihtilä lauloi sen voimalla, joka täristeli kirkon puuholveja.

Kolmen nornan ja kolmen reinintyttären roolit kuulostivat hallituilta, kiitos Anna Danikin, Tuija Knihtilän, Silja Aallon, Suvi Väyrysen ja Annika Leinon.

Urkujen sointimaailmaa oli täydennetty käyrätorvella, kellopelillä ja harpulla musikkoina Erno Toikka, Tarmo Peltokoski ja Hilda Kunnola. Mieskuoro-osuudesta vastasi tilaisuutta varten koottu lauluryhmä Valhallan Veljet.

Nuori Tarmo Peltokoski saa musiikin kipparoinnista komean sulan hattuunsa ja luullakseni jotain vielä arvokkaampaa – kokemusta suurteoksen johtamisessa.

MATTI LEHTONEN