Aavistus täydellisyydestä

 

Kevin Bowyer, urut, Turun tuomiokirkossa 27.6.2023.

Kevin Bowyerin konsertissa kuultiin urkujen soittoa kaikessa siinä rikkaudessaan, joka on mahdollista vain tällaisessa tilassa vain tällaisella soittimella. Konsertin ohjelma oli laadittu kronologiseen järjestykseen varhaisemmasta musiikista kohti nykypäivää, mikä on aina hyvä ja looginen ratkaisu.

Renessanssiajan urkumusiikin kuunteleminen herättää nykypäivänä lähes vääjäämättä kokemuksen historian suuruudesta, kulttuurin ja perinteen valtavuudesta ja (terveellisen) tunteen omasta mitättömyydestä kaiken keskellä. Arnolt Schlickin Ascendo ad patrem meum oli mitä mainioin johdanto illan ohjelmaan. Samaa juonta jatkoi parisataa vuotta myöhäisemmän Henry Purcellin fantasia – tai tässä tapauksessa brittiläisittäin ilmaistuna voluntary.

Johann Sebastian Bachin preludi, trio ja fuuga BWV 545b ei lukeudu tekijänsä eniten esitettyihin urkukappaleisiin, mutta etenkin Bowyerin tapaan esitettynä se lukeutuu säveltäjän suurenmoisimpiin teoksiin.

Illan urkuri soitti sen toden totta kypsän mestarillisesti: tempot olivat sopusuhtaiset, artikulointi ilmavaa ja irtonaista, ja ennen kaikkea nautin vähäeleisistä rekisteröintivalinnoista. Kukin taite sekä musiikin kokonaiskaari sai selkärangakseen tyylitajuisen mutta kuitenkin luonteikkaan sointiasun. Enemmän kuin ripaus täydellisyyttä.

Päädyimmekin sitten 1900-luvun musiikkiin ja teoksiin, jotka olivat ainakin minulla tuntemattomia. Urkusäveltäjäthän ovat lähes aina itse kirkkomuusikkoja, sekä hyvässä että pahassa. Tarkoitan sitä, että kirkkomuusikot tuntevat aina polyfonisen sävellystavan, monet suorastaan läpikotaisin, mutta asian kääntöpuolena on takertuminen tonaaliseen sävelkieleen, jolloin monet modernimman musiikin ideoista jäävät vallan horisontin taa.

Bowyer soitti jatkoksi Gordow Sherwoodin (1929-2013) kokonaisuuden Trois compositions en style baroque (1963), ja kuten otsikkokin vihjaa, kappaleiden rakenneratkaisut olivat peräisin menneisyydestä, mutta esimerkiksi fuugateemojen jännittävät koukut modernimmalta ajalta.

Kukin kolmesta sävellyksestä edusti muotoa alkusoitto – fuuga, mutta osa osalta sävelkieli laveni lavenemistaan, kunnes viimeisessä, fantasia ja fuuga päätös nosti kuuluviin huikean polyfonisen rakennelman, joka ei mitenkään kalpene 1900-luvun tunnetuimpien alan taitajien kädenjäljen rinnalla.

Illan grande finale oli Charles Camillerin (1931-2009) Missa Mundi (1972), ja valtavan kokoinen päätös se toden totta olikin!

Avausosa Offering edustaa ankaran dodekafonista sävelkieltä, kunnes eräänlaisissa kadensseissa päädytäänkin pehmeisiin, tersseille rakentuviin sointuihin, ja dodekafonia liudentuu vapaatonaalisuuteen. Offering on sinänsä suuri kokonaisuus, mutta onneksi Bowyer näki vaivan ja soitto teoksen kokonaisuudessaan.

Missa Mundin osat Fire over the Earth ja Fire in the Earth muistuttavat monessa Olivier Messieanin sävelkieltä eksoottisine rytmeineen ja paksuine sointuineen, jotka uhmaavat niin tonaalisuuden kuin dodekafoniankin analysointikeinoja. Ilmaisun olennainen elementti on raivo, hurja purkaus, joka sai Domin urut huutamaan vertahyytyvällä tavalla.

Communionin musiikki elää sävellajittomuuden tuntumassa. Tonaalisuudelle ei anneta sijaa, vaikka sävelkieli poikkeaakin dodekafonian ankaruudesta. Päätösosa Prayer tekee jotain muuta: se on melodinen meditaatio, joka ei kuitenkaan tarjoile mitään tonaalista melodiaa, ainoastaan lempeän harmonis-melodisen huojennuksen edellisten osien hurjuuteen.

Kaiken kaikkiaan Turun Domin konsertti edusti omaa erikoisaluettaan hienolla tavalla: tarjolla oli suurta musiikkia, jota missään muualla ei saa kuullakseen.

MATTI LEHTONEN