Richard Wagner: Tannhäuser Luvian kirkossa 19.4.2025.
Musiikin
historian tunnetuimpiin lukeutuvan sitaatin mukaan Richard Wagner totesi
vain vähän ennen kuolemaansa olevansa maailmalle vielä Tannhäuserin velkaa.
Totta tai
tarua, Tannhäuser edustaa mielenkiintoista murrosvaihetta säveltäjän
tuotannossa: Toinen jalka on yhä vakaasti kiinni oopperan perinteessä,
varsinkin toisen näytöksen Elisabethin Halle-aaria puhumattakaan
juhlamarssista samassa näytöksessä. Alkuperäinen alkusoittokin on oopperaa
perinteisimmillään – sitähän Brucknerkin hyödynsi myöhemmin tunnetussa
kuorolaulussaan Locus iste.
Samaan
aikaan muutamat harmoniaratkaisut siellä täällä edustavat hämmästyttävän
edistyksellistä ajattelua, ja suuri tenorimonologi oopperan lopulla voisi olla peräisin
mistä hyvänsä Wagnerin myöhäiskauden teoksesta.
Kaiken
kukkuraksi Wagner tuntuu vielä empivän nimenomaan nimiroolin karakterisoinnissa
– onko se yhä lyyris-draamallinen tenori, kuten vielä kronologisesti seuraavan
teoksen nimirooli Lohengrin, vaiko jo aito Helden-tenori säveltäjän
myöhäisteosten tapaan?
Ei siis
ihme, että Wagner mietti vielä elämänpolkunsa viime metreillä – uusittuaankin jo
teoksen kertaalleen – kokonaisuuden prosessoimista vielä kertaalleen.
Wagneria
periferiaan
Tannhäuseria ei Suomessa ole nähty hyvään aikaan
- Kansallisoopperassa ei vielä kertaakaan sitten aivan uuden talon alkuaikojen,
ja silloinkin Berliinin Deutsche Operin vierailuesityksenä. Sen sijaan teos on
esitetty Savonlinnassa 1990-luvun lopulla ja Tampereella 2012. Joka tapauksessa
Eurajoki Bel Canton (EBC) toteuttama esitys Luvian kirkossa osui hyvään
saumaan.
Suomi on Helsinkiä
lukuunottamatta oopperan lilliputtimaa, ja Lounais-Suomi ilman vakituisesti
toimivaa oopperatyötä vielä senkin periferia. Sopii siis toivoa, että Luvian
pieneen kirkkoon laittautunut yleisö osasi arvostaa kuulemaansa; se oli
nimittäin suomalaisen laulutaiteen huippuhetkiä! Kirkossa urkusäestyksellä
esitettävä ooppera nimenomaan lataa poikkeuksellisen suuren vastuun
onnistumisesta juuri laulajille.
EBC:n
Wagner-esitykset on toistaiseksi kuultu pääasiassa Eurajoen kirkossa, mutta
tällä kertaa luultavasti kuoron mukaan tulon takia esitys toteutettiin Luvian
kirkossa. Tila sopii akustiikaltaan mainiosti konserttikäyttöön, mutta
valitettavasti kirkon urkujen kunto on jäänyt päivittämättä tälle
vuosituhannelle.
Hienot
solistit
Tannhäuserin solistit olivat kaikki toinen
toistaan parempia. Jyrki Anttila on tehnyt nimiroolin jo aiemminkin
näyttämöllä, ja hän olikin oma luotettava itsensä – kaikki sävelet kajahtavat
päkistelemättä, soundi on komea lopun raskasta Rooma-kertomusta myöten.
Ainoa hänen herättämänsä negatiivinen miete oli, että Anttila on tällä haavaa
ainoa fakkinsa edustaja maassamme – uuden Helden-tenorin ilmaantuminen olisi
ihan vaihtelunkin vuoksi terveellistä.
Vielä pari
pykälää suuremman vaikutuksen teki baritoni Arttu Kataja, joka on
vihdoin päässyt eroon bassobaritoni-nimikkeestä. Hän oli aivan ideaali esittäjä
Wolframin lyyrisessä roolissa, ja olisin valmis nostamaan hänet samaan kastiin
suurten saksalaisten baritonien, vaikkapa Berndt Weiklin kanssa.
Lipsahdus Iltatähti-aarian sisääntulossa laskettakoon sen piikkiin, että
elävässä esityksessä aina jotain sattuu.
Samaa
loistoluokkaa edusti sopraano Silja Aalto Elisabethin osassa.
Fantastinen voima äänessä – ja silti sopivasti pari pisaraa hunajaista kauneutta.
Halle-aaria oli silkkaa luksusta, ensiluokkainen linja, mahtava
dynamiikka ja nautittava fraseeraus. Tämä esitys kelpaisi mille hyvänsä
suuremmallekin areenalle. No, ehkä saksan vokaalivärit vielä kaipaisivat
hiomista.
Myös Hannakaisa
Nyrönen Venuksena teki hienon rooli. Vaikka hänellä onkin toisinaan pulmia
sopraanon rekisterin ylimpien sävelien kanssa (hän taitaa olla nimenomaan ns.
välifakin ääni), tällä kertaa hän onnistui etenkin teoksen finaalissa hyvin.
Erik
Rousi saavutti
maakreivi Hermannin tehtävässä sonoorin auktoriteetin vaivatta. Ääni on
entisestään pyöristynyt ja saanut täyteläisyyttä. Lyyrisen tenorin, Walter von
der Vogelweiden roolissa kunnostautui Tuomas Miettola – roolille
kirjoitettu aaria oli onneksi otettu mukaan. Pienemmätkin roolit mukaan lukien solistien
suoritukset olivat korkealaatuisia.
Ripeät tempot
Kuoron
suuren osuuden lauloi Paavo Hyökin valmentama turkulainen Chorus Cathedralis
Aboensis ja suoriutuikin vallan hyvin. Saksan kieli olisi ehkä kaivannut
tarkkuutta ja naiskuoron osuus hivenen soinnillista massaa, mutta edustavasti
laulajisto täytti tehtävänsä.
EBC:n
toteuttamat oopperahankkeet toteutettiin alkuaikoina pelkkien urkujen
säestyksellä, mikä tietenkin kuohitsi Wagnerin orkesteritekstuurin ihmeellisten
sointivärien toteutumista ankarasti. Niistä pitäen soitinkokoonpanoja on
jatkuvasti kasvatettu, ja Tannhäuserissa mukana oli jo kokonainen kamariyhtye.
Sointikuva
on huomattavasti pelkkiä urkuja aidompi, mutta kaikesta huolimatta nämä EBJ:n
produktiot toimivat edelleen laulusuoritusten varassa. Urkuri Jimi Järvinen
oli kuulemma saanut pikahälytyksen Ilpo Laspaksen sairastumisen vuoksi,
ja joinkin paikoin soitto oli hiukan likiarvojen perustalla; se ei kuitenkaan
kokonaisuuden onnistumiseen juurikaan vaikuttanut.
Kapellimestari
Mikael Loponen piti monikymmenpäisen esittäjistön hyvin otteessaan.
Tempot olivat ripeähköjä, mutta pikkuriikkisellä soittajistolla ei lopultakaan
voi kuvitella saatavan aikaan sellaista sitkasta jousilegatoa, joka monin
kohdin parhaiten palvelisi Tannhäuserin musiikkia. Lopun Rooma-kertomuksessa
tempo oli huomattavan nopea – hyvä ratkaisu, sillä nimirooli on tavattoman
raskas ja tenorin voimavarat taiten jaettuinakin varmasti kovilla.
MATTI
L5EHTONEN