Lyyrisen urkutaiteen himmeää kimallusta

César Franckin urkuteokset, ensimmäinen konsertti Turun tuomiokirkossa 20.10.2019. Markku Hietaharju.

Belgialaissyntyisen mutta Ranskassa elämäntyönsä tehneen säveltäjän César Franckin (1822-90) musiikkia ei nykyisin kuule missään muualla kuin urkukonserteissa – ainakaan Suomessa. Siksipä onkin tärkeää ja huomion arvoista, että ne tuodaan esille, edes uruilla, ja nimenomaan niillä.

Franck on ensisijaisesti lyyrikko, ja ajattelisin hänen olevan taiteellisesti sukua lähinnä Griegille ja ehkä myös Faurélle. Heillä kaikilla on hyvin aistikas ja herkkävireinen tuntuma säveltaiteeseen ja sen myötä hyvin omalaatuinen tuotanto.

Vaikka heiltä puuttuu samanlainen sankarin glooria kuin vaikkapa Beethovenilta tai sensaatiomainen uudistajan kruunu kuin Wagnerilta, he silti ovat jättäneet omintakeisen, lähtemättömän jäljen historiaan.

Franckin urkumusiikki on suorastaan kummallista. Ideat lymyävät rikkaaseen soittimelliseen satsiin kätkettyinä ja vain harvoin puhkeavat suureen melodiseen kukkaan. Mutta esimerkiksi opuksessa 18 Franck osoittaa taskussaan olevan vaikka mitä – melodia vuoroin avautuu ja piilottelee kummallisesti purkautuvan 9/8- tahtilajin (tai jotain sinnepäin) uumenissa.

Franck kirjoittaa polyfonista musiikkia, muttei juuri koskaan tutuissa polyfonian raameissa, kuten fuuga, kaanon tai mikään niiden erityisemmistä ilmenemismuodoista. Jos toisen suuren urkusäveltäjän, Max Regerin (1873-1916) voi ajatella jatkaneen Bachin polyfoniaperinnettä, César Franck tekee jokseenkin kaiken toisin.

Frankin urkumusiikkia voisikin sanoa piilopolyfoniseksi. Musiikki kuulostaa vapaasti virtaavalta fantasialta tai jatkuvasti elävältä muunnelmien ketjulta, kunnes sen pohjalta löytyykin tuttu aihelma muiden stemmojen luodessa eloisaa kudosta. Kun Bach kirjoitti suurenmoisia, oppikirjaksi kelpaavia fuugia, Händel teki vapaampaa polyfonista kudosta - ehkä Franckin tyylillinen esi-isä.

Markku Hietaharju soitti Franck-konserttiensa ensimmäisessä osassa säveltäjän opukset 16-21, jotka tarjoavat hyvän tarttumapinnan asiaan. Hän sai säveltäjälle ominaisen lyyrisesti väreilevän sävelkielen erinomaisesti esiin ja antoi kosolti potkua niin harvoihin Franckin forteihin.

Sivumennen sanoen elämme konserttisyksyn kiihkeintä kautta – viime viikollakin Turussa järjestettiin ainakin kuusi korkeatasoista soittoiltamaa. Emme kuitenkaan ole Lontoossa, ja tämäkin tilanne muuttuu drastisesti vuodenvaihteen jälkeen.

Toivoisi siis kuulijoiden ottavan lukuisista tilaisuuksista vaarin ja toisaalta konserttien järjestäjien oppivan luomaan konsertteja hiljaisiin alkusyksyihin ja vuodenvaihteen jälkeisiin suvantoihin.

                     

                                                                                       MATTI LEHTONEN