Aikamme katedraali pysyy pinnalla

Marzi Nymanin Uponnut katedraali Apollossa 30.10.2019. Nyman, kitara; Harri Rantanen, basso; Anssi Nykänen, rummut. Turku Jazz Orchestra, joht. Tero Lindberg.

Kun kerran Claude Debussy kirjoitti runsaat sata vuotta sitten ihanan pianopreludin Uponnut katedraali, on universumin tasapainon säilymisen nimessä vähintäänkin kohtuullista, että kitaristi-laulaja-säveltäjä Marzi Nyman on luonut musiikkikokonaisuuden nimeltä Kelluva katedraali.

Syksyn mittaan saimme kuulla, että Venäjällä on rakennettu kelluva ydinreaktori tuottamaan energiaa Siperian ankariin, arktisiin oloihin. Kuten nimikin sanoo, Kelluva katedraali ei tuota sähköä vaan aivan toisenlaista energiaa. Mutta paljon.

Nymanilla oli Turun-keikallaan Apollossa käytettävissään power trio -kokoonpano ynnä Turku Jazz Orchestran suuri puhallinsektio. Sellaisesta tiimistä saa paljon irti, jos osaa ottaa. Ja kyllähän Marzi on osannut.

Mitä se on – vai onko?

Nyman kertoi konsertin aluksi omistaneensa koko setin musiikkeineen ja sanoineen isovanhempiensa rakkaustarinalle, mikä on jo lähtökohdittain kovasti koskettava ja kiehtova idea. Mikä maailmassa ja ihmisessä on muuttunut aikojen mennen? Vastausta ei ole, mutta asian pohtiminen on tärkeää.

Nymanin musiikki on aikamoista. Onko se jazzia vai rockia vai räppiä vai gospelia vai metallia vai balladia? No tietysti on – eli Marzi-musiikkia. Muusikot eivät useastikaan halua aikaansaannoksiaan lokeroitavan mihinkään karsinaan, mutta minusta jonkinlainen vertaaminen ja luonnehtiminen on tärkeää, ja juuri siinä ”lokerointi” on tarpeellinen väline.

Uponnut katedraali toi minulle mieleen Ultra Bran ja Rammsteinin yhdistelmän ryyditettynä Mike Keneallyn kitarataidoilla. Musiikki muuttuu biisi biisiltä: jos yksi on yhtä, seuraava ei ainakaan ole sitä samaa.

Luontevasti keskiössä

Keskiössä oli Nyman itse, asemassa, joka on hänen kaltaiselleen muusikolla luonteva, jopa vääjäämätön. Riippumatta siitä, millaiset kriteerit sähkökitaran soitolle asettaa, Marzi on suvereeni. Hän käyttelee kaikua ja muita efektikojeita nokkelasti, mutta ne eivät koskaan varasta pääosaa.

Sointusatsi muuntautuu lennokkaasti, vailla huolta mistään perinteen kahleista, samoin melodia. Ja onhan Nymanin kitarismi aina yhden messun väärtti. Soittotekniikka mahdollistaa taivaallisennopeat juoksutukset ja mitkä tahansa kikat laidasta laitaan. Mutta kuten tiedetään tekniikka ilman dynamiikkaa on pitkästyttävää, eikä Nyman sellaiseen sorru.

Jos nyt pikkiriikkisen jäin jotain kaipaamaan, niin se on blues-henkinen, verkkainen ja hidastempoinen improvisointi, laulavan soundin demonstrointi. Mitäpä tuosta silti – eihän bluesia kaikkialle tarvitse ujuttaa.

Nymanin rytmiryhmä, rumpali Anssi Nykänen ja basisti Harri Rantanen, edustaa parasta ja svengaavinta taituruutta, jota markkinoilta saa. Myös Turku Jazz Orchestran riveistä kuultiin tyylikkäitä soolosuorituksia, ja kokoonpanona Tero Lindbergin johtama soittokunta oli kaikin kohdin tehtävän tasolla.

Kaiken soitannollisen ilotulituksen ohessa Nyman on myös oivallinen tarinankertoja, trubaduuri suorastaan. Sen osoitti viimeistään konsertin lopulla kuultu Vanha mies ja ballerina (toivottavasti muistan biisin nimen oikein) – koskettava, todenoloinen tarina, eikä liikuttavuudessaankaan yhtään banaali.

                                                                                       MATTI LEHTONEN