Ariadne ja yleisö ilman karttaa Porissa

Richard Strauss: Ariadne auf Naxos Porin Promenadisalissa 14.11.2019., johtajana Tibor Bogányi. Camilla Nylund – Ariadne; Anton Saris – Bacchus; Johanna Lehesvuori – Zerbinetta; Johannes Pessi – Harlekiini; Karoliina Laurila – Dryadi; Reetta Haavisto – Najadi; Solja Virta – Kaiku; Ville Salonen – Scaramouche; Antti Pakkanen – Truffaldin; Simo Mäkinen – Brighella. Satakunnan musiikkijuhlat ja Pori Sinfonietta.

Porilaiselle oopperatyölle ei sittenkään isketty viimeistä niittiä pari vuotta sitten, kun perinteikäs, nelisenkymmentä vuotta toiminut Porin ooppera ry. ajautui vararikkoon toteutettuaan juuri ehkä hienoimman produktionsa, Aulis Sallisen Ratsumiehen.

Taidanpa jättää jutut Fenix-linnun lentelyistä runoilematta ja sen sijaan keskittyä uuteen satakuntalaiseen oopperatoimintaan, josta esimerkkinä kuultiin keskiviikkona konserttiesityksenä Richard Straussin teos Ariadne auf Naxos.

Mutkan takana inhimillisyyden aarre

Straussin oopperoiden ei juuri luulisi olevan alueoopperoiden heiniä, mutta niinpä vain Ariadne auf Naxos nähdään melko useinkin eri puolilla Suomea, tosin aina konserttiesityksenä. Ratkaisua ja sen melkoista suosiota suotakoon hiukan ihmeteltävän.

Osittain se selittyy teoksen orkesterin kautta: Yleensä Straussin oopperat vaativat valtavan, satahenkisen soittokunnan, mutta Aradnessa selvitään kamariorkesterikokoonpanolla. Toisekseen, vain muutama teoksen suuresta solistikunnasta on erityisen vaativia; älköön tarkoitustani kuitenkaan ymmärrettäkö väärin – jokaisen oopperan jokainen rooli vaatii osaamista.

Viime kädessä Ariadne auf Naxos on eetokseltaan samankaltainen teos kuin monet Mozartin oopperat ja Straussin omat teokset. Se julistaa rakkautta, lankeamisen inhimillisyyttä ja anteeksiannon välttämättömyyttä – niin, eiköhän siinä ole jokseenkin kaikki, mitä aikamme kireys ja suvaitsemattomuus kaipaisi?

Leikkaus vie näytelmältä mielekkyyden

Ariadne on tyypillinen aikakautensa – ja itse asiassa jo Mozartin ajan – hedelmä eli näytelmä, jossa ollaan tekemässä näytelmää. Soppaa syntyy riittämiin, lähes operettimaiseen henkeen tilanteista, joissa tapahtumat ja esiintyjien roolit sekoittuvat. Samaa ideaa on omana aikanamme hyödyntänyt esimerkiksi Mikko Heiniö oopperassaan Käärmeen hetki (2006).

Ariadnen tasojen vaihtumisen vauhdissa pysyminen kyllä kaipaisi kipeästi näyttämötyötä, etenkin tiukkaa henkilöohjausta tuekseen. Porissa Straussin Ariadnesta oli tylysti leikattu koko prologi pois, noin 40 minuuttia, mikä lähentelee jo rikosta. 

Kokonaisen tapahtumia taustoittavan osan poistaminen muuttuu touhun ihan absurdiksi ja irrationaaliksi replikoinniksi: Mitä Ariadne suree? Ketä kukin kaipaa ja kenen perään haikailee? Mistä luolasta henkilöt puhuvat? Kuka on Kirke? Ja niin edelleen. Onneksi jäljellä on musiikki, jota mielekseen kuuntelee, vaikkei tekstissä tolkkua olisikaan.

Ainakin olisi tarvittu esityksen alkuun riittävä selostus, mitä oikein lavalla tapahtuu ja miksi. Vähintäänkin noin suuren osan leikkaaminen, yli neljännes kokonaiskestosta, olisi pitänyt kertoa yleisölle!

Hyvää laatua – ja huippua

Onneksi musiikillinen toteutus oli laatutyötä. Straussin myöhäisromanttinen tyyli istuu kapellimestari Tibor Bogányin näppeihin kuin valettuna, ja monin keikkasoittajin vahvistettu Pori Sinfonietta oli tiivistii kiinni säveltäjän ideoissa.

Kunnon kehut ansaitsee myös solistikunta. Ariadnen roolihahmoista puuttui lyhentämisen takia koko joukko, mutta mukana olleet olivat tehtävän tasolla. Mieskvartetti, Johannes Pessi, Ville Salonen, Antti Pakkanen ja Simo Mäkinen oli aivan moitteeton, samoin naistrio, Karoliina Laurila, Reetta Haavisto ja Solja Virta. Tätä kvaliteettia vaaditaan nykyään alueoopperassakin.

Koloratuurirooli Zerbinetta on oivallinen tehtävä tehdä suuri vaikutus – tai jättää tekemättä. Johanna Lehesvuori teki suorastaan järjettömän kokoisen aariansa erinomaisen taidokkaasti ja hallitusti. Hän kuulostaa matalalla alueella eineen verran lyyriseltä sopraanolta, mutta silti koloratuurin lakisäveletkin sieltä tulevat. Vain hiven Glanzia sinne yläkertaan…

Tenori Anton Saris lauloin huolitellusti Bacchuksen osan, vaikka olikin hieman väärässä roolissa.

Mutta sitten nimiroolissa Camilla Nylund – aivan huikea kvaliteetti! Mikä ihmeellinen levollisuus ja syvällisyys fraseerauksessa! Ariadne vaatii fortissimoa vain ihan lopussa, mutta kun hetki oli käsillä, kaikki oli valmiina – täydellistä, täyteläistä eikä hiventäkään huutamisesta. 

Nylund debytoi parin viikon päästä Metropolitanissa niinikään Strauss-roolissa, Ruusuritarin Marsalkattarena. Melkoisen mittakaavan häpeä, ettei hän kerännyt Poriin täyttä salia. Olikohan markkinoinnissa kaikki kohdallaan?

                                                                 MATTI LEHTONEN