Ville Urposen urkukonsertti Naantalin kirkossa 6.8.2020
Naantalin kirkon urut täyttävät tänä vuonna 30 vuotta, ja kauhunsekaisen ihastuksen vallassa muistelen, miten 1990 kuuntelin urkuri Hans Fagiuksen soittaman vihkijäiskonsertin. Alan tulla vanhaksi.
Moista asiaa fundeerasin istuessa Naantalin kirkossa Ville Urposen konsertin alkua odotellen.
Konsertin ohjelma oli linjakkaasti rakennettu kokonaan saksalaisesta barokkimusiikista - sellaisenaan valtava aarreaitta. Ja kun siitä puhutaan, asiaa vähänkään penkoneen ajatukset tuskin voivat sivuuttaa Johann Sebastian Bachia.
Niin keskeinen ja kaikkea ympärillä olevaa syleilevä (tai varjostava) merkitys kuin Bachin musiikilla onkin, häntä ennen ja hänen aikanaan sävellettin myös paljon muuta hienoa ja ilmaisuvoimaista musiikkia. Säveltäjän viaksi tuskin voi laskea sitä, ettei hän satu olemaan J.S. Bach.
Urponen kävi läpi lukuisia aikakauden säveltäjiä ja heidän myötään monia ajan sävellystyylejä, muotoja ja tekniikoita Buxtehuden tutuhkosta d-molli toccatasta Waltherin Jesu meine Freude -partitaan ja Bruhnsin fantasiamaiseen e-molli preludiin.
Juonnetut konsertit ovat usein perin korneja ja pitkäveteisiä, mutta sitä ei mitenkään voi sanoa Risto Nordellin hauskoista, näkemyksellisistä ja tietoa pursuavista spiikeistä, joilla hän konsertin kulkua siivitti. Nordellin jutut myös asemoivat baijerilaisen Johann Pacelbelin erilleern illan muista, pohjoissaksalaisista urkusäveltäjistä.
Urponenkin heitti Pachelbelin Sebaldina-aariassa kuuluviin sangen rohkeita kieliäänikertavalintoja, jotka aistikkaasti korostivat musiikin ominaislaatua.
Ja sitten se puuro, jota koko konsertin ajan oli kierretty - ukko-Bach. Minua kukaan urkuri voisi tuskin suuremmin ilahduttaa kuin soittamalla Bachin ihmeellisen, valtavan e-molli preludin ja fuugan liikanimeltään Kiila.
Sen rinnalla maalliset mietteet kutistuvat, murheet murenevat ja arki kaikkoaa. Kaikki urkutaiteesta - ja musiikista ylipäänsä - tiedetty on koottu siinä yhteen teokseen... kuin Sikstuksen kappelin freskot Vatikaanissa tai Firenzen tuomiokirkon arkkitehtuuri tai Viscontin parhaat elokuvat, kukin omalla alallaan.
Maallisessa mielessä Kiila on teknisesti valtava haaste urkurille, ja niinpä vain Urponen kaikkensa peliin heittgäen suoriutui siitä mestarillisesti.
Eläviin konsertteihin siis vihdoin päästiin, ja puute olikin tällä alalla huutava. Kunpa ei nyt vain jouduttaisi takaisin samaan ankeuteen.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti