Turun urkujuhlat 2020 päätöskonsertti (Turun tuomiokirkon urut 40 vuotta). Markku Hietaharju, urut. Bach, Vierne.
Turkulainen kulttuurihistoria on suomalaisittain ainutkertaisen monikerroksista. Kuten tunnettua, jo Beethovenia on täällä soitettu säveltäjän eläessä – puhumattakaan myöhemmistä säveltaiteen suuruuksista.
Ensimmäiset puhtaasti taidemusiikin esittämiseen soveltuvat urut Turun tuomiokirkossa lienee ollut 1720-luvun alusta lähtien, ja niitä uusittiin useaan otteeseen 1700-luvun kuluessa, viimeisenä porilaissyntyinen urkurakentaja Carl Torenberg 1796. Mitä musiikkia niillä sitten ikinä soitettiinkin, ainakin vuosilukujen valossa monet myöhäisbarokin mestarit pääsivät esiin.
Joka tapauksessa 1827 Turun suurpalo nollasi tilanteen, kun Domin urut tuhoutuivat ”niin perusteellisesti, ettei pillistöstä pystytty löytämään edes metallimöhkäleitä”, kuten Fabian Dahlström kertoo urkujen historiikissa. Urkupillithän valmistetaan pääasiassa tinan ja lyijyn seoksesta, ja konsa tuon materiaalin sulamispiste on hyvin alhainen, valtavan tulipalon aiheuttama kuumuus saa seoksen kiehumaan ja pärskymään ympäriinsä pieninä pisaroina.
Palon jälkeen Domissa on ollut kahdet urut. Ensin tukholmalainen Gustaf Andersson rakensi 55-äänikertaiset vuonna 1842, joita taas uudistettiin eri tavoin, muun muassa 1929, jolloin urkujen fasadia muokattiin perinjuurin. Nykyiset 81-äänikertaiset urut vuodelta 1980 ovat Veikko Virtasen (slangi-ilmaisuna ”Veikon kone”) tekemät, ja fasadin on suunnitellut arkkitehti Ola Laiho. Urkujen peruskorjaus ja rekisteröinnin tietokoneistaminen tehtiin 2007.
Domin urkujen äärellä jo nuorena
Turun tuomiokirkon urkujen 40-vuotisjuhla on siis hyvinkin juhlan aihe, varsinkin osana Turun urkujuhlia. Domin pikäaikainen pääurkuri Erkki Alikoski (1934-2013), kymmenien nuorien urkurien ja kuoronjohtajien ensimmäinen opettaja, soitti vihkiäiskonsertin 1980, ja tuolloin avustajana eli ”registranttina” toimi Domin nykyinen pääurkuri Markku Hietaharju. Hän puolestaan soitti sunnuntaina juhlakonsertin. Yksi pieni ympyrä sulkeutui osana suurta ketjua.
Moniaalle polveilevan konserttiohjelman sijaan Hietaharju oli valinnut soitettavakseen kompaktisti vain kaksi säveltäjänimeä, Johann Sebastian Bach ja Louis Vierne. Tavallaan vastakohdat, tavallaan hengenheimolaiset.
Bachin preludi ja fuuga BWV 548 lisänimeltään Kiila edustaa suurinta, mitä Bach urille, ehkä omimmalle soittimelleen kirjoitti. Sen rinnalle noussevat vain muutamat samoihin aikoihin sävelletyt muut fuugat alkusoittoineen ynnä tiettävästi hiukan varhaisempi, passacagliana tunnettu BWV 582.
Kiilan kuulin hiljattain Naantalissa Ville Urposen soittamana, joten sen muiston perusteella voinen hiukan vertailla. Urposen esitys oli kiivas, kiihkeä ja vauhdikas, kun taas Hietaharjun klassisen sopusuhtainen, ylevä ja harras. Bachin huikeisiin sfääreihin kohoavat kehittelyt juoksutuksineen tiivistyivät kummankin soitossa, vaikkakin erilaisina.
Kieliäänikerroille kyytiä
Jos Kiila kuultiinkin Silbermann-henkisessä, kirkkaassa sointikylvyssä, Bachin koraalin Christ lag in Todesbanden Hietaharju soitti hyvinkin rohkealla kieliäänikerralla, mikä valinta kuitenkin puolsi paikkaansa. Myös Jesu meine Freude -urkukoraalin esitys teki oikeutta noille tutuille musiikin teemoille.
Konsertin valtaisaksi päätökseksi Hietaharju soitti Louis Viernen (1870-1937) kuudennen urkusinfonian. Teosvalinta on toisaalta ilmeinen, toisaalta uskalias.
Vierne ei nimittäin todellakaan ole se säveltäjänimi, johon turvaudutaan haluttaessa soittaa yleisöä viihdyttävää musiikkia. Säveltäjän urkusinfonioista kuultiin nyt siis viimeinen, h-molli. Sen sävelkieli on hyvin kompleksista, mutta hyvinkin loogista, tematiikaltaan selkeää ja emotionaalisesti väkevää.
Tunneasteikolla musiikki tuntuu kamppailevan osasta toiseen tuskasta seestymiseen. Ahdistunut ja raivoisa avausosa saa jatkokseen meditatiivisen aarian, joka viimeistään tuo mieleen Viernen vaikutuksen Ranskan myöhempään urkumusiikkiin: Messiaenin säveltaidetta tuskin voisi kuvitella ilman Vierneä, vaikka niiden eroavuudetkin ovat ilmeiset,
Scherzo on huikea ja ennen kaikkea rohkea, merkillinen absurdi sirkus, jossa tahtia määrää rääkyvä, hullu valssi, josta ei irvokkaitakaan sävyjä puutu. Hietaharju sai vakuuttavalla tavalla esiin äänikertavalinnoillaan musiikissa riehuvan ironian, suorastaan pandemoniumin. Jälleen hidas osa adagio vie alun aarialta kaiken melankolisuuden ja kääntää sen jeremiadiksi, valituslauluksi.
Hämmentävällä tavalla Vierne toteuttaa teoksen finaalissa pienoisen ihmeen: musiikki pursuaa riemua, valoa, voiton tunnetta ja säihkyvää iloa. Tässäkin kohtaa urkutaiteilija Hietaharjun osaaminen kuului säkenöivänä soivien rekisteröintien valintana. Ilmankos tätä finaalia soitetaan usein erillisenä numerona urkukonserteissa.
Siinä missä Bachin klassinen preludi ja fuuga toteuttivat kuvan Domin urkujen pääpillistön säihkyvästä soinnista, pleno-rekiteröinnistä sointikruunuineen, Viernen sinfoniassa urkuri antoi suurten katedraaliurkujen rikkaalle kieliäänikertapillistölle kyytiä, tilaisuuden osoittaa kaikki se huikea arsenaali, joka tähän ”Veikon koneeseen” on kätketty.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti