Turun filharmoninen orkesteri konserttitalossa 24.9.2020. Okko Kamu, kapellimestari; Virva Puumala, sopraano. Beethoven, Telemann, Sibelius.
Edelleen on menossa vasta vuosi yksi jälkeen uuden ajanlaskun alun - so. koronakatastrofin puhkeamisen –, ja jo nyt paukut vaikuttavat loppuneen monella taiteen alalla, jotka kaipaavat kipeästi yleisöä tilaisuuksiinsa. Eikä puhuta pelkästään henkisestä tuesta ja läsnäolosta vaan myös ihan konkreettisesti maksavan yleisön roposista järjestäjän kassakirstuun.
Samaan aikaan Yle:n aamu-tv:n lähetyksessä muuan paneelikeskustelijaksi valittu kulttuurielämän edustaja totesi, että korona pitäisi nähdä, ei vain uhkana, vaan myös mahdollisuutena. Tuollaista kommenttia tulen itse hyvin äkkiä pitäneeksi hurskasteluna ja löyhin perustein heitettynä korulauseena. Revipä rutosta rattoa!
Mutta millaisia mahdollisuuksia epidemia sitten voisi tarjota esimerkiksi konserttimusiikin kentällä? Ainakin ohjelmiston pikantteja omituisuuksia, niitä säveltäjien opusluetteloiden marginaaleista löytyviä kappaleita, jotka normaalioloissa jäävät vääjäämättä esittämättä, voisi kerrankin tarjota kuultavaksi. Esimerkiksi.
Konsertti kahdella jalalla
Turun filharmoninen orkesteri kävi torstaina ajan ankeutta vastaan kaksikantaisella konserttiohjelmalla. Mikä hyvänsä soittoilta minä hyvänsä aikakautena alkaa vakuuttavasti ja ylväästi Beethovenin Coriolan-alkusoitolla. Kapellimestari Okko Kamu – jo tuttu näky oman orkesterimme puikoissa - johti kappaleen pontevasti, ja huolimatta muutamasta tuhnusta alukkeesta orkesteri vei taas imagoaan kohti sille kuuluvaa asemaa.
Barokkimusiikkia on harvoin kuultu tavanomaisissa sinfoniakonserteissa, mutta varsinkin koska tuo koko perinteisen sinfoniakonsertin konsepti ihan sellaisenaan on syytä ainakin toistaiseksi pitää odottelemassa otollisempia aikoja, Georg Philipp Telemannin (1681-1767) Don Quijote on vallan mainio teos esitettäväksi.
Kamu ja TFO esittivät tuulimyllyjä vastaan taistelleen tragikoomisen urhon värikkäitä edesottamuksia kuvailevan orkesterisarjan notkeasti ja nasevasti. Vielä paremmin tämä sävelkieli olisi kylläkin istunut Turun linnan tai vaikkapa Akatemiatalon miljööseen.
Sopraanon hunajaiset sävyt
Torstain konsertin toinen painopiste lepäsi Sibeliuksen harteilla. Eikä koronanpentelettä tässäkään voinut sivuuttaa – matkustusrajoitusten vuoksi kapellimestari ja sopraanosolisti vaihtuivat viime tingassa, ja ohjelmasta putosivat pois Andrea Porteran Klecksophonic Lieder saaden sijalleen Sibeliuksen tutuimpia lauluja.
Porteran musiikkia löytyy muuten helposti YouTubesta, joskaan juuri näihin Klecksophonisiin lauluihin en siellä enshätään törmännyt.
Sibeliuksen laulut lauloi sopraano Virva Puumala. Hänellä on hivelevä, hunajaisen kaunis, lyyrinen ääni, jossa ehkä aistii hienoista potentiaalia dramaattisempaankin suuntaan – matala rekisterikin soi nimittäin mehevästi. Ainakin juuri nyt hän voisi olla mitä parhain valinta esimerkiksi La Bohemen Mimin rooliin. Puumalalla on myös tulkinnallista aistia, korvaa kuunnella laulujen sisäisiä väreitä.
Nuo tutut Sibeliukset
Olen usein ennenkin marmattanut siitä, että Sibeliukselta nostetaan konserttiohjelmiin aina muutama niistä parista tusinasta tutuimmasta laulusta, ja kuitenkin korpus on kokonaisuudessaan lähes sata kappaletta. No niin, eihän kaikkia ole orkestroitu eivätkä kaikki nuo laulut ole yhtä hyviä, mutta aika monetkin ansaitsisivat päästä ilmoille useammin.
Kaiutar (Larin-Kyösti) on yksi harvoista Sibeliuksen suomen kieliseen tekstiin kirjoittamista lauluista, sangen onnistunutkin vielä, ja ainakin Lastu laineilla- ja Illalle-osastoon verrattuna selvästi kunnianhimoisempi. Men min fågel märks dock icke ja Våren fyktar hastigt (molemmat Runeberg) vaikuttavat olevan jokseenkin ohittamaton parivaljakko tässä ohjelmistossa, eikä niiden ansioita käy kiistäminen.
Norden (Runeberg) lukeutuu minulle kaikkein tärkeimpiin Sibeliuksen lauluihin. Sen näennäisen yksinkertainen, yksi ainoa suuri crescendo on yllättävän vaikea toteuttaa. Musiikki alkaa syksyisen kalseista, suorastaan hyytävistä harmonioista liudentuakseen lopulta valtavaan, autuaalliseen duurisointuun, kun runokin saavuttaa uskonnollissävyisen huipentumansa.
Herkkä Den första kyssen (Runeberg) ja Sibeliuksen laulutuotannon kruunaamaton kuningatar, suorastaan italialaiseen hehkuun punertuva Var det en dröm (Wecksell) kertovat omalta osaltaan paljon tekijänsä ominaislaadusta vokaalisäveltäjänä.
Tarkkaa ja tyylikästä karakterisointia
Sibeliuksen Pelleas ja Melisande -sarjan Maurice Maeterlinckin näytelmään kirjoitetusta musiikista tunnistaisi suomalaiseksi ja nimenomaan Sibeliukseksi, vaikka siihen törmäisi missä. Näin ainakin äkkiseltään voisi luulla, sen verran syvältä se hivelee sielun sopukoita – ehkä enemmän kuin kenenkään muun säveltäjän.
En tiedä, onko tätä Sibeliuksen musiikkia esitetty näytelmän keralla ainakaan sataan vuoteen (ja ennen kaikkea, olisiko se puute korjattavissa omana aikanamme!), mutta onneksi säveltäjän näytelmämusiikista laatima sarja on sinänäänkin komea teos. Suurella varmuudella ja musiikillis-draamallisella vaistolla mestari on laatinut jämäkän kokonaisuuden, joka tuskin kalpenee hänen omassa tuotannossaan tässä genressä muiden kuin Myrskyn rinnalla.
Okko Kamun ideat Pelleas ja Melisande -sarjan musiikin toteutuksessa olivat luontevia ja eletyn oloisia, sopusuhtaisia enemmän kuin kärjistettyjä. Teoksen musiikki tarjoaa lavean kentän myös rehevään dramaattiseen maalailuun, ja nuo tilaisuudet esityksessä käytettiin hyväksi jättämättä kuitenkaan herkkiä, yksinkertaisia detaljeja lapsipuolen asemaan.
Kuuntelin konsertin kotona netin välityksellä, minkä mahdollisuuden TFO tarjoaa. Elämys ei ole elävän konsertin veroinen, mutta kuitenkin aidon asian äärelle johdattava.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti