Giampaolo di Rosan urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 13.7.; Bach, Beethoven, Franck, di Rosan omia sovituksia ja improvisointia.
Jos urkumusiikin ystävä voi rehellisesti sanoa tuntevansa J.S. Bachin tuotannon perinpohjin, hän voi samalla todeta tietävänsä jo varsin paljon tästä alasta. Itse en valitettavasti voi laskea itseäni siihen porukkaan mukaan.
Siksipä joka ainut kerta, kun kuulen vaikkapa vain Bachin koraalifantasioita tai urkukoraaleita, elämys on aina vavahduttava. Kerta toisensa jälkeen saa ihailla mestarin tapaa nyplätä ihmeellistä musiikillista pitsiä – tahi toisaalta valtavia arkkitehtonisia rakennelmia, kuten Komm, heiliger Geist -fantasiassa, jossa basson jämerä pohja luo goottilaisen katedraalin pylväät, muut äänikerrat taas taivaita tavoittelevat holvit.
Mistä uutta ohjelmistoa?
Millekään instrumentille kirjoitettu sävellyskorpus ei ole niin laaja, etteikö uutta verta kaivattaisi jatkuvasti vanhan ohjelmiston jatkoksi.
Urkujen kohdalla uuden musiikin karttuminen on ollut perin verkkaista, mihin yksi mahdollinen selitys on monien säveltäjien asenne: Kysyin taannoin säveltäjä Krzysztof Pendereckiltä Naantalin musiikkijuhlilla, eikö häntä kiinnostaisi kirjoittaa nimenomaan tuota kirkkoa silmällä pitäen urkumusiikkia; mainittakoon, että muistaakseni jokunen Pendereckin teoksista on kantaesitetty Naantalissa tai ainakin tuoreeltaan esitetty siellä, mutta ei urkuteoksia.
Pendercki totesi, että Messiaenin jälkeen ketään säveltäjää ei ole kiinnostanut urkumusiikki, kun kaikki on jo sävelletty. Tämän ajatuksen muutamatkin tapaamani urkurit ja säveltäjät ovat sittemmin kyseenalaistaneet.
Yrmeää ja autuasta
Uutta urkuohjelmistoa saadaan paitsi säveltämällä myös sovittamalla, mistä esimerkkinä kuultiin Beethovenin pianosonaatti op. 13 nro. 8, lisänimeltä Pateettinen. Sonaatin tuttu, yrmeääkin yrmeämpi alku on tuttu jokaiselle hiukankin Beethovenia kuunnelleelle, mutta uruilla sopivalla rekisteröinnillä ryyditettynä se saa ihan uudenlaista kierrettä. Puraiseva.
Pianosonaatin satsi ei asetu ihan tuosta vain uruille, vaikka sovittajana olisi di Rosan veroinen tekijä. Valtaosin lopputulos on erittäin iskevää, mutta kaikissa artikulaation yksityiskohdissa pianotekstuuria on hankala istuttaa uruille.
Sonaatin ankara ykkösosa oli erityisen pureva, mutta sitäkin autuaallisemmalta tuntui keskiosa; Adagio; tuskin yhdessäkään kuulemassani pianoesityksessä tämä kontrasti on tuntunut yhtä huojentavalta, lempeältä.
Konsertilla pitää tietenkin olla myös suvantonsa, ja niinpä di Rosa soittikin konsertin kokonaisdramaturgiaan elimellisesti soveltuvan Franckin Rukouksen op. 20 – kauniisti, herkästi ja levollisesti.
Antakaa meille Espanja!
Giampaolo di Rosan sovitus Bachin alun perin cembalolle kirjoittamasta kromaattisesta fantasiasta ja fuugasta BWV 903 toimi sen sijaan kuin maailman kahdeksas ihme. Uruilla teoksen kromatiikkaan viittaava liikanimi toimi todella hämmentävällä tavalla, ja etenkin sävellyksen päättävässä ahtokulussa di Rosa esitteli sellaista huikaisevaa taituruutta, jonka vuoksi kaljukin mies nostaa mieluusti hatun päästään.
Konsertin päätteeksi di Rosa improvisoi kahdesta annetusta teemasta, Finladia-hymnistä ja (olettaakseni) Italian kansallislaulu melodiasta. Hän keskittyi jännittävien sointurakennelmien ja modulaatioiden virittämiseen fuugan sijasta. Hienoa joka tapauksessa.
Konsertti oli siis erinomainen, mutta koska musiikkikriitikon tehtävä on pohjimmiltaan kritisoida, huutoon on vastattava: kun kerran di Rosa on cv:ssäänkin monin tavoin mainittu espanjalaisen ja etenkin portugalilaisen vanhan musiikin todelliseksi spesialistiksi, olisi ollut perin kiintoisaa kuulla Domin illassa po. ohjelmistoa; sitä ei nimittäin suuremmin ainakaan Suomessa ole tarjolla.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti