Ville Urposen urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 6.7.; Bach, Saint-Saëns, Liszt
Tiistai-ilta, kello 20:01 – moment musical.
Pitkäksi venynyt, tympeä ajanjakso ilman elävää musiikkia tuli matkansa päähän. Tilanne ja paikka olivat ideaalit – onhan Turun tuomiokirkko aina aivan erityinen konserttitila niin akustisesti kuin atmosfäärillisestikin… enkä viittaa uskontoon.
Ville Urponen aloitti Bachin toccatalla ja fuugalla d-mollissa. Hän soitti tutun teoksen hillityssä, avaran seesteisessä tempossa, mikä tekeekin sille oikeutta. Se sallii musiikin pienten finessien, kuten kaikuefektien ja fuugan teemaesiintymien erottelemisen mitä hienostuneimmalla tavalla.
Samalla muistelin kuitenkin Ton Koopmanin esitystä Tuomiokirkon pienillä uruilla vuosikymmenten takaa – silloin soittaja piti todellista hirmuvauhtia yllä (maailmanennätys ei voinut olla kaukana), mutta Urposen esitys teki kyllä paremmin oikeutta sävellyksen ominaislaadulle.
Konserttiohjelmassa seurasi pieni, herkistävä välipala, Alexandre Guilmantin urkusovitus Camille Saint-Saënsin läpikotaisin tutusta Joutsen-osasta säveltäjän suositusta orkesteriteoksesta Eläinten karnevaali. Jos numero sinänsä kaiken maailman kahvimainos-konteksteineen alkaakin olla jo liian usein kuultu ja kulunut, sillä oli kuitenkin olennainen rooli ohjelman kokonaisuudessa.
Joutsen toimi nimittäin siltana – Saint-Saënsin sävellyksestä hänen sovitukseensa, Franz Lisztin alun perin pianolle kirjoittamasta, mittavasta sävelrunosta, legendaksi nimetystä Pyhän Franciscus Assisilaisen saarna linnuille.
Jos teos pianolla soitettuna onkin ihmeellinen, suorastaan lumoava, sen urkuversio on kertakaikkisen satumainen - legendaarinen, sanoisin. Suurten katedraaliurkujen mahdollistamat soundiyhdistelmät saavat kuuluville monia sellaisia sointivärejä, joista me maallikot voimme vain haaveilla.
Ohjelmansa päätteeksi Urponen soitti Lisztin valtavan fantasian ja fuugan Giacomo Meyerbeerin koraalista Ad nos, ad salutarem undam, joka taasen on peräisi oopperasta Profeetta.
Orkesterisäveltäjänä Liszt lienee parhaiten tunnettu sinfonisista runoistaan, joita niitäkin tosin soitetaan perin harvoin. Puheena oleva fantasia ja fuuga vetää helposti vertoja Lisztin orkesteriteoksille, meneepä kevyesti niiden ohikin, mitä musiikilliseen painoarvoon ja syvällisyyteen tulee.
Fantasia on huikea, nimensä mukaisesti mielikuvituksellinen rakennelma, jonka Urponen tkaikessa ihmeellisessä loistossaan. Fantasia ei sävellyslajina velvoita säveltäjäänsä millään tavoin toisin kuin vaikkapa fuuga tai sonaatti, mutta kuitenkin Liszt on kahlinnut oman mielikuvituksensa palvelemaan omalaatuista logiikkaa, ykseyttä rönsyilevien ideoiden runkona.
Teoksen fuuga on vakava ja vahva, kuin käden ojennus konsertin alkunumerolle, ja sen jämerien päätössointujen soidessa aloin tuntea luottamusta taiteen, siis hyvän voittoon; näinä ankeina aikoina se luottamus nimittäin helposti horjuu.
Ville Urposen urkutaide oli sitä, mitä häneltä on totuttu odottamaan: sivistyneitä mutta kiehtovia rekisteröintiratkaisuja, sävellysten perinpohjaista analysointia ja huikeaa teknistä taituruutta.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti