Liisa Aaltolan urkukonsertti Paraisten kirkossa 6.9.2021. Johann Sebastian Bach.
Pelkästään J.S. Bachin musiikista koostuvat urkukonsertit koostuvat tavallisesti muutamasta vakioelementistä: alkuun vaikkapa passacaglia, välinumeroksi urkukoraaleja ja päätökseksi jokin suurista preludi & fuuga -konstruktioista. Ja ainahan se toimii.
Mutta voi sen tehdä toisinkin.
Liisa Aaltolan urkukonsertti Paraisilla koostui kappaleista Bachin Clavier-Übung -kokoelmista; ’Übunghan’ merkitsee harjoitusta, joten ulkokohtaisesti tarkasteltuna moisten harjoitelmien painoarvo vaikuttaa vähäiseltä.
Bachin tapa nimetä nämä kappaleet ’harjoituksiksi’ on kuitenkin hämäävä – vähän kuin jos joku Tsehov tai Proust määrittelisi kirjoittamansa lukuharjoituksiksi. Eikä ainoastaan Bach! Hänen jälkeensähän vaikkapa Chopin ja Liszt ovat määritelleet kappaleitaan harjoitelmiksi nimellä ’etydi’ – ja kuitenkin kysymys on mitä tuikeimmasta, vaativasta konserttimusiikista.
Niin, vaatimattomuushan kaunistaa siinä missä kylmä kahvikin!
Ohjelman alkuun Aaltola soitti kakkos-Übungin molemmat osat, hienostuneen ja arvokkaan Ranskalaisen alkusoiton BWV 831, joka sisältää kuin vaivihkaa barokkiajan tanssisarjan lähes kaikki osat, sekä Italialaisen konserton BWV 971, jonka nimi juontunee Bachin Vivaldia ja hänen myötään italialaista konserttoperinnettä kohtaan tuntemasta ihailusta.
Uruille sovellettu cembalosatsi on vain kaksiäänistä, mutta tavattoman rikasta. Soittaja esitti asiansa tyylikkäästi. Artikuloinnin selkeys teki oikeutta satsin sisäisille painotuksille.
Übungin kolmas osa muodostaa sellaisenaan valtavan kokonaisuuden: Es-duuri preludi ja fuuga BWV 552 kehystävät koraalivalikoimaa, jonka musiikki pitää sakeanaan sisällään mitä ihastuttavimpia säveltaiteen hienouksia, ennen kaikkea polyfonian pieniä ja isoja keksintöjä. Aaltola pyrki pitämään yllä hyvinkin kipakkaa tempoa, minkä vuoksi muutama lipeämä pääsi mukaan.
Kokonaan oma lukunsa on Bachin musiikkiin sisältyvä symboliikka, joka kumpuaa kristillisestä liturgiasta. Jokainen Dan Brownin romaaneja lukenut saattaa arvailla, millaisia mahdollisuuksia elämää suurempien mysteerien etsiminen tuosta materiaalista voisikaan sisältää. Mutta muusikolle tämä sisältää vain lisäjännitystä teosten tulkitsemiseen – Bach oli kirkkomuusikko eikä dekkarikirjailija.
Aaltola onnistui konserttinsa musiikin tulkinnassa mielestäni täydellisimmin mainitun Es-duuri preludin ja fuugan esityksessä. Preludin kulmikas, pisteellinen rytmi napsahti korvaan hyvin purevana, ja viisiääninen fuuga toteutui loogisena ja sopusuhtaisena.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti