Richard Wagnerin ooppera Valkyyria (libretto säveltäjän) konserttiesityksenä Eurajoen kirkossa 8.9.2021. Kapellimestari Tarmo Peltokoski; urut Ilpo Laspas; visualisointi Niko Tiainen ja Mikko Kiviharju. Rooleissa mm. Erik Rousi, Hannakaisa Nyrönen, Jyrki Anttila, Silja Aalto, Mika Kares ja Tuija Knihtilä.
Suomessa elettiin useampi vuosikymmen kokonaan ilman Richard Wagnerin musiikkia. Sen jälkeen, kun Kansallisoopperan vanha talo Bulevardilla aivan oikein todettiin täysin soveltumattomaksi paikaksi Wagnerin massiivisille teoksille, koko tuo ohjelmisto siirrettiin ikäänkuin kulissivarastoon odottamaan parempia aikoja.
Puutetta korjasivat jokuset jäähalliesitykset ja lopulta laihana lohtuna Lentävä hollantilainen Savonlinnassa vuodesta 1990 alkaen. Suomalainen Wagner-kulttuuri oli todella paperinohutta koko 1970- ja -80-luvun, vaikka laulajia kylläkin löytyi, mm. Pentti Perksalo, Heikki Siukola, Martti Talvela ja Matti Salminen.
Kunpa silloin olisi ollut Eurajoki Bel Canto.
Urkuri paljon vartijana
Koko Ringin esittäminen urkujen säestyksellä on tietenkin pähkähullua – hyväkään soitin ei mitenkään voi korvata todellisen Wagner-orkesterin soinnillista arsenaalia. Tämän faktan painottaminen edustaa kuitenkin ikävää näköalattomuutta ja silmien sulkemista idean hienoilta, lennokkailta puolilta: ehtaa, loistavasti laulettua musiikkia kannettuna kotiovelle paikkaan, jossa mahdollisuudet tämän ohjelmiston kuulemiselle olisivat nollassa.
Eurajoen kirkon urut eivät kylläkään oikein käy ns. orkesteriuruista, jollaisia ei kuitenkaan Suomessa tapaa muualla kuin maamme suurimmissa kirkoissa.
Urut eivät ole siirrettävissä kirkosta toiseen, mutta urkuri on, ja Eurajoen Ring-ihmeen tärkeimpiin tekijöihin lukeutuu urkuri Ilpo Laspas – tällaista paneutumista nelituntisen musiikkiteoksen nyanssien tulkitsemiseen käytettävissä olevan instrumentin rajallisin keinoin on pidettävä wagneriaanisten mittasuhteiden sankaritekona.
Tällaista tehtävää ajatellen Eurajoen uruista uupuu ennen kaikkea terävästi ja kimmeltävästi soivia äänikertoja, joilla voisi antaa musiikkiin purevuutta ja loistoa tarpeen vaatiessa. Laspas teki äänikertavalintansa taiten: kun kerran mixtur- ja muu loistokkaasti soiva pillistö on niukka, sen tuomaa efektiä on käytettävä säästellen. Laspas varasi ne soundit vain valkyyrioihin liittyvään musiikkiin.
Solisteina huipputiimi
Vaikka yhtä sun toista pientä esityksen visuaaliseksi elävöittämiseksi olikin tehty, Eurajoen Valkyyria oli ennen kaikkea konserttiesitys, ja konsa orkesteriosuudellakaan ei voitu briljeerata, huomio kiinnittyy nimenomaan laulajiin. Siltä osin tarjolla oli aivan luksusta, jota voisi esitellä vaikka millä maailman areenalla.
Tenori Jyrki Anttila ei viime aikoina ole kovin suuresti päässyt tekemään työtä omimman oopperaohjelmistonsa parissa, siis saksalaisen romantiikan. Tappio on kuitenkin kertynyt kuulijoiden kontolle – Anttila oli nimittäin Siegmundina suorastaan sensaatiomaisen hyvä.
Hänellä on joskus ollut taipumus puhkua ja prässätä liikaa, mikä vain syö äänestä sointia ja leikkaavaa särmää. Siegmund-suoritus oli kuitenkin niin laulullisesti kuin tulkinnallisestikin likimain täydellinen. Tässä meillä on Helden-tenori, jossa yhdistyvät itsensä Wagnerin peräämä lyyrinen herkkyys ja dramaattinen kalske.
Illan Sieglinde Silja Aalto ei jäänyt edellisen varjoon. Sieglinde on herkkä rooli – henkilö on syvimmältään hauras mutta kärsimysten karaisema, ihan ehta saksalaisen lyyris-dramaattisen sopraanon arkkityyppi.
Aalto karakterisoi musiikkinsa hyvin hienostuneesti ja tarkkaan. Ykkösnäytöksessä hän oli yhtä sankarillinen kuin veljensä, ja viimeisen näytöksen duetossa (Wagnerin Marian kiitosvirsi!) suorastaan autuas.
Eurajoki Bel Canton perustaja, bassolaulaja Mika Kares tuli kirkkoon pahan miehen aikein. Hunding on Wagnerin tarkoin karakterisoima, uhkaavaa voimaa huokuva, karski vallasmies, jolla on kuitenkin inhimillisesti ajatellen huolehdittavanaan talonsa, maansa, maineensa ja vaimonsa. Kares lauloi Hundingin huolitellusti nyansoiden, yhtä kauniisti kuin raa’astikin.
Nuorekas Wotan
Illan teoksen nimirooli on siis valkyyria nimeltä Brünnhilde, yksi oopperan historian arkkityyppisimmistä ja karrikoiduimmista hahmoista, jonka osuudessa oopperan musiikissa ei kuitenkaan ole mitään huvittava – hänhän on lopultakin koko Ring-tetralogian avainhahmo.
Brünnhildenä lauloi Hannakaisa Nyrönen, jolla on väkevä, tummanpuhuva, kipakasti soiva ääni. Nyrönen teki roolin huolella ja koskettavasti, mutta miinuspuolelle on laskettava ns. Valkyyrian tervehdyksessä – ne kuuluisat hojotoho-huudot – korkeimpien sävelten h ja c jääminen vielä piippuun; eivät siis oikein kilahtaneet.
Tuija Knihtilän Fricka oli vahva kuin kellotapuli, ja jämerä mezzo soi kuin kirkonkello – hiukan sävyjä jäin kaipaamaan, muuten huppuesitys. Kahdeksan valkyyrian ensemble, Maija Turunen, Elsa-Maija Helminen, Maria Turunen, Essi Lind, Manon Gleizes, Saara Pääkkönen, Anu Ontronen ja Merja Mäkelä, todellakin täristeli kirkon seiniä soinnilla ja volyymilla.
Valkyyrian keskushahmo on oopperan nimestä huolimatta minusta Wotan, sillä nimenomaan hänen ja hänen aikaansaamansa maailman vinoutuman kohtaloa koko Ring lopulta pohtii.
Erik Rousi oli erinomainen Wotan. Äänen baritonaalinen kärki on juurtunut tummanpuhuvaan bassopohjaan pohjia myöten. Äänessä on niin pontevaa auktoriteettia kuin lied-laulajan herkkyyttäkin, ja siinä on peroonallinen, nuorekas ominaisväri. Kaiken yli kaartuu umpimusikaalinen, punnittu esitystapa.
Eurajoen Ring jatkuu ensi keväänä Siegfriedillä – se on ehdottomasti nähtävä!
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti