Markku Hietaharjun urkukonsertti Turun tuomiokirkossa 31.8.2021; J. S. Bach, C. Ph. E. Bach, Franck.
Esittävän taiteen ja etenkin sooloesitysten keskeisiin ongelmiin liittyy suurimpana riski taiteilijan sairastumisesta – mistä silloin polkaistaan esiin sijainen korvaajaksi?
Onneksi rutinoituneiden taiteilijoiden arsenaaliin lukeutuu sellainen osa ohjelmistoa, jota voisi kutsua vaikkapa takataskurepertuaariksi – teoksia, jotka ovat saatettavissa esityskuntoon hyvinkin lyhyessä, joskus jopa olemattomassa harjoitteluajassa.
Turun tuomiokirkon syksyyn kallistuvan kesän -21 urkukonserttisarjan viimeisessä konsertissa soittajaksi oli kirjattu italialainen Matteo Imbruno, mutta syystä tai toisesta hän ei ollutkaan saapuvilla, ja päätöskonsertin soittaminen koitui sarjan taiteellisen johtajan, Turun Domin oman urkurin Markku Hietaharjun kontolle.
Isältä pojalle
Luonnollisestikaan tilanne ei koidu Hietaharjun tasoisella muusikolle päänvaivaksi – kuulijat saivat korvilleen komean konsertin, jonka ohjelmasta ei yllätystäkään puuttunut.
Urkukonsertti alkaa aina hyvin, kun se alkaa Bachilla, ja Doorinen toccata ja fuuga BWV 538 säväyttää aina takuuvarmasti. Jotta säväys olisi positiivinen, tarvitaan urkuri, joka taltuttaa teoksen tekniset ja tulkinnalliset haasteet.
Hietaharju soitti teoksen verkkaisehkossa tempossa antaen musiikin polyfonisten ihmeiden paljastua verkalleen. Tulipa mieleeni, että taito, jolla Bach kuljettaa bassoääntä kelpaisi opinkappaleeksi myös jazzbasistille ns. walking bass -linjan soittamiseen.
Bachille myös jatkettiin, joskin sukupolvea nuoremmalla. Carl Philipp Emanuel Bachin sävelkieli voisi tuskin enempää poiketa isän tyylistä kuin tällaisessa kontekstissa. Siinä missä ukko-Bach kirjoittaa huikeita, taivaiden holveja tavoittelevia polyfonisia rakennelmia, poika säveltää siroudessaan ja soljuvuudessaan täydellistä satsia, joka vetoaa yksinkertaisuudellaan; satsi on vain kaksiäänistä.
Bach nuorempi, ns. Hampurin Bach, on kuitenkin armoitettu kosketinsoitinsäveltäjä. Sonaatti H 135 A-duurissa on kepeää ja henkevää musiikkia, iloinen yllätys niin raskassoutuiseksi mainitun urkuohjelmiston ryytinä.
Äärestä toiseen
Vanhan Bachin pohjoissaksalaisesta urkusoundista siirryttiin konsertin viimeisen numeron myötä sointiväriratkaisujen toiseen laitaan, César Franckin sävelkielen kieliäänikertojen täyteläiseen sointimaailmaan.
Grande Pièce Symphonique op. 17 edustaa ranskalaista sointi-ihannetta täyteläisimmillään, ja tämäkin tuntui olevan urkuri Markku Hietaharjun kotikenttää. Musiikin logiikka seuraa romantiikan ajan malleja, mutta soveltaa kuitenkin varsin vapaasti klassisia rakenteita, kuten sonaattimuotoa.
Teos päättyy valtaisaan, suurenmoiseen ja sankarilliseen ahtokulkuun, jossa Domin urkujen koko soinnillinen rikkaus pääsee esiin komeimmillaan.
Tuomiokirkon urkusarja on toden totta vakiinnuttanut asemansa turkulaisessa musiikkikentässä. Viikosta ja vuodesta toiseen – ja jo monen vuosikymmenen ajan - se kerää jokaisena kesätiistaina parisataahenkisen yleisön musiikillisen ihmeen äärelle. Tämä tarjoaa paljon.
MATTI EHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti