Elke Unt, urut Turun Martinkirkossa 23.10.2021. Peeter Süda, Alfred Karindi, Erkki-Sven Tüür, Ester Mägi, Edgar Arro, Cecilia Roose, Mirjam Tally.
Millainen on urkukonsertti ja millainen sen pitäisi olla? Mitä sen pitäisi sisältää?
Tuskin mikään muu soitin kantaa mukanaan urkujen kanssa samanlaista stigmaa siitä, millaista musiikkia sillä oletetaan soitettavan. Urkumusiikki on suurta, jalosti kohta taivaita avartuvaa, arkkitehtonisesti massiivista säveltaidetta, jota määrittävät matemaattisten kaavojen kaltaiset laskelmat.
Aivan totta. Mutta on se muutakin. Vaikkapa sellaista, mitä virolainen Elke Unt lauantaina tarjoili – pientä, hauskaa, kummallista… eriskummallista. Hän esitteli Martinkirkon uruilla kotimaansa urkumusiikkia, ja suuressa osassa oli etelänaapurimme kansanmusiikki.
Peeter Südan (1883-1920) Basso Ostinato kertoo jo nimessään, mistä on kysymys: se on 6/4-tahtilajissa kulkeva passacaglia, joka rakentaa yhden lyhykäisyydessään komean kaaren ja A – B – A -rakenteen. Eihän muuta tarvita, kun kaari on kyllin jäntevä.
Alfred Karandin (1901-69) kolmannesta urkusonaatista kuultiin valitettavasti vain Berceuse-osa; teoksen esitys kokonaisuudessaan olisi ollut arvokas lisä ohjelmaan. Kehtolaulu osuu lempeässä melodisuudessaan lähelle vaikkapa Oskar Merikannon taikka Armas Maasalon tyyliä.
Erkki-Sven Tüürin (1953-) Spectrum I edusti Untin ohjelman modernimpaa laitaa. Kappaleen tyyli toi mieleen ennen muuta Einar Englundin – ennen kaikkea hyvässä mielessä, kun soittaja vielä onnistui äärikertavalinnoissaankin kerrassaan osuvasti. Tähänkin vielä lisäisin, että Tüürin Spectrumeja oli mieluusti kuullut useammankin, kun niitä kerran neljin kappalein on sävelletty.
Ester Mägi (1922-2021) on puolestaan Dialogissaan suorastaan häkellyttävän lähellä uusklassisen kauden Einojuhani Rautavaaran kuoropsalmeja – tyylikästä ja hyvin soivaksi kirjoitettua musiikkia.
Kansanmusiikkia harvoin yhdistetään urkuihin, mutta Elke Untin konsertti kertoi, mitä Virossa sillä alalla on viime aikoina tehty. Edgar Arron (1911-78) kolmen kansanlaulusovituksen jälkeen kuultiin konsertin kiintoisin numero, Cecia Roosen (1964-) sarja virolaisista paimenlauluista laululle ja uruille.
Asiantuntemukseni kansanmusiikin alalla jää valitettavan huteraksi, mutta hyvin viihdyttäviä ja etenkin rytmisesti napakoita numeroita Roosen on kirjoittanut tradition pohjalta. Soiton lisäksi Unt myös vastasi lauluosuuksista.
Mirjam Tallyn (1976-) Flageolets tuntui sekin kumpuavan kansallisista aineksista joskin kohti kansainvälisempiä musiikkimaailmoja.
Vaikka Untin konsertti olikin mielenkiintoinen ja hauska katsaus omaan asiaansa, myös virolainen ihan uusin musiikki uruille kaipaisi puolestapuhujansa – vai onko sellaista olemassakaan? Sangen vähiin ovat nimittäin suomalaisetkin uudet urkuteokset – ainakin niiden esitykset! – jääneet.
MATTI LEHTONEN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti